Tunnustan heti, että olen sosiaalisesti vähän kömpelö. Kun minulla on lava ja mikki, ok. Kun voin etäännyttää keskustelukumppanin tietokoneen tai puhelimen avulla, ok. Mutta jos minua todella ravistellaan tunnetasolla ja odotetaan sen jälkeen jotain, sanoja, tulos on hiljaisuus tai parvi sammakoita.
Tänään toimin toisin. Kun Mikaela Välipakka, 20, seisoi edessäni Mikaelan ja Arttu Soilumon runovideojulkkareiden jälkeen, pyysin, että voisin tulla kotiin ja kirjoittaa ajatukseni. Sehän sopi.
En kirjoita elokuvantekijän ikää tätimäisessä päähäntaputteluhengessä. Se nyt vain on jatkon kannalta olennainen.

Kysyn Mikaelalta joka kerta tavattaessa hänen ikäänsä. Hän edustaa sitä ikäluokkaa,  joka on elänyt koko elämänsä tietokoneiden, jatkuvan kuvavirran ja photohopatun metatodellisuuden maailmassa. Siksi onkin käsittämätöntä, että nuorten elokuvista välittyy niin suuri ymmärrys ihmistä kohtaan, niin oivaltava kontakti ympäröivään maailmaan. Ja sisäiseen. Ehkä ennen kaikkea siihen.

Kontaktista puhuttiin julkkareiden jälkilöylyissä paljon. Ensin Mikaela puhui itse kontaktista kuvattavaan. Sitten Arttu ja Mikaela keskinäisestä kontaktistaan. Tärkein jäi ehkä mainitsematta- kontakti, joka syntyy teoksen ja katsojan välille. Kyseessä on puhdas ihokosketus, alastomuudesta huolimatta ei niinkään seksuaalinen vaan rehellinen.

Videoista puuttuu kokonaan tekijöiden ikä sikäli että ne ovat, ne voisivat olla, minkä tahansa ikäisen kädenjälkeä: katso-kuinka-kivan-jutun-lapseni-askarteli- efekti puuttuu kokonaan. Eli unohdetaan se ikä nyt, kun olen saanut siitä sanoa: nuorta ja kypsää.

Tänään näkemäni elokuvat naulasivat penkkiin. Käsissäni oli lasi skumppaa ja muki popcornia. Popcornit jäivät syömättä ja skumpan kanssa tuli kiire. Elämä on lyhyt, eikä skumppaa ehdi juoda koskaan tarpeeksi. En ateistina mennyt enkä mene kirkkoon, mutta elokuvien vaikutus oli vähän samanlainen; harras olo. Kun kamera kuvaa ihmisen, se kuvaa yksilön, mutta samalla minut, kaikki ihmiset. Vauvan nyrkki, vauvavatsa, kypsän aikuisen poski, kosketus, kosketus ja kosketus. Kaksi kuvitettua runoa, joissa ennestään hieno (Tuija Välipakan)  teksti avautuu vielä useampiin suuntiin. Ilman lisäarvoa elokuvia ei olisi kannattanut tehdäkään,  pelkäksi kuvitukseksi. Mutta niiden lisäarvo on ilmeinen. Kuvat keskustelevat myös tekstin kanssa alleviivaamatta sitä tarpeettomin klisein.

Kun tulin kotiin, jonkun olisi pitänyt kuvata jalkojani kosken ylittävällä puusillalla. Paistoi aurinko, lumi on taas sulamassa. Näin kaiken hetken kirkkaammin. Kun pääsin bussiin laitoin aurinkolasit silmilleni ja itkin. Kyllä maailma ja ihmiset tuntuvat kauniilta ja arvokkailta.

Nyt olen kotona, tässä on se kone, kontaktin välineenä. Jotkut ihmiset pystyvät suorempaan kontaktiin. Näistä elokuvantekijöistä kuullaan vielä paljon.

Tuija Välipakan tuore Take Away- kokoelma täältä: http://paasilinna.pikakirjakauppa.fi/tuote/tuija_valipakka/take_away/9789522990167

Ja Tuijan voit nähdä mm. julkkareissani 29.3. 2014 esiintymässä uuden kokoelman kanssa.