Lauantainen kirjailijahaastattelu meni hyvin. Ihmisiä ei ollut paljon, mutta näin muutaman kirjan poistuvan heidän mukanaan. Se tuntuu aina kivalta. Anoppini oli paikalla ystävänsä kanssa ja hänen liikuttumisensa sai minut jälleen muistamaan, miten onnekas olen.
En ollut miettinyt valmiiksi vastauksia kysymyksiin, mutta Ata oli haastattelijana hyvä ja tuntui luontevalta vastata niin kuin vastasin. Lauantain jälkeen olen vähän flunssaillut, lepäillyt, miettinyt tulevan kirjan käsiksen rakennetta ja viettänyt vappua perheeni kanssa. Aurinko tuntuu ansaitsemattomalta etuoikeudelta, mutta sen paistaminen saa minut juoksemaan kovempaa. Niin, tosiaan, olen myös ehtinyt käydä treenaamassa kerran ja pikkuhiljaa palailen viime viikkojen katastrofiruokavaliosta normaalimpaan.
Tänään käytiin lasten kanssa vapputorilla ja selvisin siitäkin hengissä. En pidä markkinahumusta roskan myymisen ympärillä, mutta lapsille sinne pääsy on kivaa ja tärkeää. Illemmalla näin siskoani, joka on raskauden viime viikkojen ansiosta entistäkin kauniimpi. Vieläkään en osunut hetkeen, jolloin vauva olisi potkinut, mutta kohtahan me kohtaamme ihan oikeasti ja saan pidellä sylissäni jälleen yhtä rakasta.
Tällaista musiikkia en ole kuullut pitkään aikaan. Jalat ovat kevyet. Luen iltasatuihin liian vanhoiksi kasvaneille lapsilleni (nuorin täytti juuri 11 vuotta) kirjoja iltaisin pelkästään olemisen riemusta. Kevät alkaa vaikuttaa jo kesältä, tuletule vain.
Ja tulkoon se teksti, jonka voi antaa vain tulla. Uudesta on olemassa jo 2/3, otan iloisena vastaan sen vapauden jonka esikoisen julkaisu minulle antoi. Nyt saa sanoa, nyt uskaltaa ja nauttii sanomisesta.
Kirjoittaminen ei ole muuttunut miksikään. Se on puhdasta riemua siitä, että voi. Vielä ja vihdoinkin olen täällä, istun itseni päällä. Mikäs siinä, kuka nyt ei haluaisi olla uskomatta elämäänsä todeksi.