Minulle sattui sinä päivänä onnettomuus. Siivosin (ja luin samalla kirjaa.) Keskelle olohuonetta jättämäni, viiden hengen perheessä varsin suuri, parittomien sukkien laatikko osui tielle ja kompastuin. Kaaduin, silmälasit lensivät päästäni, pää tärskähti kaiutintelineeseen ja taju meinasi mennä. Soitin aviomiehelleni ja hän lähti viemään minua ensiapuun. Siskoni tuli hoitamaan lapsia.
Naapurikaupungin risteyksessä meiltä hajosi auto. Se hinattiin takaisin kotipihaan ja siskoni lähti miehineen viemään minua lääkäriin. Kun pääsin kirjautumaan sisään ensiavun potilaaksi, tuli ystävältä puhelinsoitto, "istutko alas." Läheinen, tärkeä ystävä, kirjoittamisen opettajani, oli kuollut. Istuin saman sairaalan ensiavun käytävällä itkemässä ja huutamassa, jossa hänkin oli varsin samanlaisen tapahtumasarjan jälkeen kuin minä, mutta fataalein seurauksin.
Vähän tätä ennen, tasan kolme vuotta sitten tällä päivämäärällä, olin saanut opettajaltani postia- koko ryhmä sai. Viesti päättyi sanoihin, että lauantait ovat tapaamisillemme hyviä päiviä, koska hänkin voi olla mukanamme kunnon mukaan- hän on meidän kanssamme. Viesti päättyi sanoihin: "Voikaa hyvin." Tämä oli viimeinen viesti ennen suruviestin saapumista. Olin käynyt edellisenä päivänä kaupungilla ostamassa hänelle nimipäivälahjan. Nyt kolme vuotta myöhemmin ihmettelen, mihin se joutui. Ihmettelen, mihin aika kului. Kolmena vuonna olen käynyt säännönmukaisesti hänen haudallaan ihmettelemässä samaa. Ei hän siellä ole, hän on minulle joka paikassa missä on runoa, tekstiä. Vielä vähän aiemmin, viimeisellä tapaamisella, hän kertoi minulle pihassa seisoessamme tarinan, joka jäi elämään päähäni. Se kertoi miehuudesta, koiran rakkaudesta, lapsesta, koiran kuolemasta ja pulkasta. Koiran hautaamisesta.
Hautajaiset olivat kauniit, kauneimmat näkemäni. Ryhmä vei hänelle puun, hän oli enemmän puu kuin kukka.
Minua jäi painamaan lupaus, jota en ole voinut toteuttaa. Jonakin päivänä minä haluaisin laittaa avaamattoman kirjan muovipussiin ja jättää sen jonnekin. Ehkä hän sen jotenkin nähtäväkseen saa.
Seuraava ryhmän tapaaminen oli outo. Tapaamispaikassamme ei ollut sähköä, kirkon kellot soivat kuin joimme hänen kunniakseen. Ovet kolahtelivat, eikä ketään tullut. Ulkona kunniavartiosto käveli edestakaisin ja puhui valmista runoa. En ikinä unohda sitä iltaa pimeässä, tekstien äärellä. Lupaan, etten ikinä unohda lupaustani. Sittemmin elämääni ovat tulleet ruskeat perhoset: kun on vaikeaa, otan sellaisen vastaan kuin kirjeen. Olisinpa saanut tuntea hänet kauemmin.
Olisinpa voinut täyttää lupaukseni jo hänen eläessään. Joskus jonkun ihmisen tunteminen voi tosin olla merkityksellistä, vaikka aikaa ei ole montaa vuotta. Kunpa joku auttaisi minua täyttämään luvatun, jota ei takaisin saa.