Valo. Minun pitäisi olla kaikesta jotain mieltä. Oikeastaan en ole.
On varmaan sitten kevät kun heräsin ensimmäisenä aamuna pään halkaisevaan valoon. Kahden särkylääkkeen, muutaman tunnin lisäunen, kylmäsuihkeen ja itseni keräämisen voimalla olen nyt tässä. Maanantai-aamuna on kahden jutun dedis, haluan hoitaa ne tänään alta pois. Sitä ennen pitää puskea itsensä liikkeelle. Aion mennä liikkumaan, ehkä juosta itseäni kokoon.  Ja tanssia.
Teen töitä öisin ja herään aikaisin. Nukun kun olen yksin, en tiedä siksikö että kun olen yksin vai siksikö, että silloin on hiljaista. Yöllä hiljaisuus on eri; se on sellaista johon muut läsnäolevat vetävät rajaa.
Kuopukseni istuu vieressäni ja hokee jotakin elokuvafraasia: "uskon keijuihin." Minä en tiedä, voiko tai pitääkö niihin uskoa tai olla uskomatta. Tunnen montakin ihmistä, joiden reaalitodellisuus hipoo vain vähän minun todellisuuteni reunoja. (Tarkkaan ottaen kaikki tuntemani ihmiset ovat sitä lajia, eikä vika varmaankaan ole yksin minussa. Kaikilla ihmisillä on vaan niin omat juttunsa. On minulla muutama sellainen ystäväkin joiden kanssa viivat menevät sievästi lomittain aika ajoin.) 
Miksi en postaa enää jatkuvasti. Blogikirjoittamisessa ei oikeastaan ole mitään pointtia, jos ei keskustele kenenkään kanssa. Missään kirjoittamisessa ei ole. Siksi kirjoitan paljon muuta ja vähän tätä. En lainkaan. Tämän kirjoittaminen on keijuihin uskomista.
Tässä keittiössä pääni on siististi pöydällä. Valutan vasempaan korvaani kaikkea kuulemaani (oikea on pöytää vasten ja humisee) ja hymyilen välillä. Kaikki, mitä tapahtuu, menee talteen.  Tämä lapsikin, lapseni kerran kirjoitti ainevihkoon:

" Taivaalla oli tumma pilvi. Pilvi tuli hyvin raskaaksi ja alkoi sataa. "
Se kohta elämässäni, jossa olen pilvi.
Sadetta odotellessa. Laitan paperia tulostimeen ja nukun hyvin. Taidan suostua uskomaan keijuihin.