Viime päivitys oli kirjoitettu aika synkissä merkeissä. Jouduin pohtimaan, mikä on arvokasta ja miksi.

Vanhassa roikkuminen päättyi kertarysäyksellä ja sen jälkeen olen alkanut miettiä, mikä muu on muuttunut. Vastaukset olivat aika vaikeita. Minä olen muuttunut itse. Positiiviseen suuntaan, mutta sen takia on aika arvioida uudelleen koko elämäntilannetta.

Kirjoittaja minussa kärsii pakkomielteisestä täydellisyydentavoittelusta ja tietenkin siitä, että en sitä ole. Vuosien varrella on tullut joitakin lupauksia siitä, että jotakin tapahtuisi ja seinäänajoja 200 km/h. Olen oppinut kriittiseksi ja jossain määrin kärsivälliseksikin. En ole yhtä vihainen kuin aiemmin, en kirjoittajana kuin ihmisenäkään.

Eilen jouduin tämän elämänasenteeni kanssa tulikokeeseen, kun tuntematon teini päätti kritisoida ulkonäköäni lehmittelemällä ja huorittelemalla. Entinen vihainen minä olisi laittanut teinin äkäisesti järjestykseen. Mutta epävarmuuttahan sellainen on, jos toinen kimittää että "sää oot ruma" ja itse kimittää takaisin pikkutytölle, että "en varmana ole". Miten tämä peilautuu sitten kirjoittavaan minään? Sillekin on sanottu monta kertaa, että se on ruma. Olen puolustautunut vähintäänkin suuttumalla.

Kyllä se niin on, että minä teen tekstin siten kun osaan. Minä olen mikä olen. Jos joku ei minusta tykkää niin onhan se kurjaa ja hän saa ihan vapaasti siirtyä katselemaan muita (tekstejä ja ihmisiä.) Eihän siitä voi vihainen olla.
 

Koen saaneeni tänä vuonna todella typeriä oivalluksia jotka olisi ehkä pitänyt keksiä ajat sitten. Prosessi on ja pysyy vielä kauan keskeneräisenä. Se ympäristö, jossa kasvoin, ei juuri antanut tilaa henkilökohtaiselle kasvulle vaan pikemminkin herätti elossapysymisen vaiston- ja susihan minusta taisi tulla. Hyvä niin, hampain ja kynsin siitä selvisi. Nyt on aika tehdä tilaa muunlaiselle kirjoittamiselle ja elämiselle. Sellaiselle, joka ei puolusta sitä kuinka hyvin muka osaan.
 

Käytännössä tämä tarkoittaa 60-sivuisen kokoelmaviritelmän hylkäämistä pääosin ja aloittamista kerran vielä. Kirjailijaystäväni sanoi eilen, että jos ei voi muuttaa tilannetta, on parasta hyväksyä se ja siirtyä eteenpäin. Minkäs teet, en voi olla hienon työn tekijä jos käsissä on rukkaset ja jaloissa saappaat. Se tarkoittaa, että en ehkä vieläkään osaa enkä tajua kaikkia virityksiä, joita pitäisi. En ole ehkä vieläkään valmis yhtään mihinkään.
 

Se merkitsisi runoilijan päiväkirjan loppua ja sitä, että joutuisin miettimään, mitä nyt. Joudun miettimään sitä joka tapauksessa; elämäntilanne muuttuu nyt rytisten, koko ajan ja varsin yllättävään suuntaan (siitä huolimatta, että olen kyllä silmäillyt kalenteria ja nähnyt marraskuita toinen toisensa perään. Ei niitä saa pelätä enää yhtään.) 

Joka tapauksessa mietin nyt, kuka tämän alter egoni lisäksi olen ja kirjoittaako hän yhä. Joka tapauksessa hän ei pure. Huomenna kaipaan yhtä asiaa; sitä että saan itkeä tuosta noin vain heti, kun lapseni eivät ole näkemässä (puoliso saa olla) ihan ilman syytä, kaikkea ja ei mitään. Ja sitten sitä, että kokeilen, miten tätä kirjoittamista aletaan. Tai ei aleta. Ensin tämä yö, sitten huominen päivä. Ihan uusi luku. Katsotaan.