Sain torstaina myrkkyomenan ja eilen lahjan. Nyt kävelen kohta lumessa uusissa reinoissani. (en tosin tiedä pitävätkö aamutossut lumesta- minä en pidä. Ajatus vääristä kengistä vain kiehtoo.) 

Kävin kauppakeskuksessa reinoilemassa. Käynnistä tuli karkureissu ilman lapsia, on tiistai ja koko asunto on täynnä ilottelua, liioittelua, riitaa, märkiä tumppuja ja luistimia, ja minä luistelen, on vasta tiistai ja kyllä arki se vasta on mukavaa. Karkaan kauppaan miehen kanssa kahdestaan. I wish I had a river I could skate away. :D

Maa on vielä ihan lumessa ja on ilta ja minä kävelen aamutossuissani. Minä tajusin tänään että kesä tulee tänäkin vuonna ja tänä vuonna kesä ja elämä ovat ihan toisenlaisia, niin kuin joka vuonna. Mutta tänä vuonna ihmiset eivät olekaan ikuisia, se illuusio meni kokonaan ja kerralla. Sydäntään tulisi varoa vähän enemmän, mutta minkä rakkaudelle mahtaa, minkä mahtaa sisäelimille ylipäätään. Tai ulkoisille, omille sydämille jotka hakkaavat täysillä jonkun muun rinnassa?

Tiedättekö keväällä sen hetken kun auringonpaiste vaihtuu koleaksi siniseksi illalla tai iltapäivällä, nyt eletään kokonaan sitä hetkeä ja siinä värissä, valkoisissa ja sinisissä käsissä vaihdetaan kauppakassia kädestä käteen, laitetaan taskuun toinen kuin eläin lämmittelemään hetkeksi, vaihdetaan jalkaa ja koron alla narahtaa lumi.

Reinojen antaja tulee autolla ja minusta tuntuu yhä hyvältä nauraa hänen kanssaan. Täydelliseltä, me olemme virheellisiä ja täydellinen pari, me olemme rakastavaisia vuosikymmenten takaa ja vuosikymmenten edessä, ja minä tarvitsen vain vartin kauppareissun muistaakseni missä runot asuvat, missä asuu epärealistinen usko siihen mikä on aina, olosuhteista, ajasta ja paikasta riippumatta totta.

Että vaikka myrkkyomena painaa kädessäni, hän syö sen kanssani vaikka se ei liity mitenkään häneen tai suhteeseemme. Ja yhtäkkiä jaksan rakastaa muitakin ihmisiä, ei sillä etten haluaisi vaan sillä, että voimia on kun niitä on minuun ladattu, vaikkei hän varmaan edes huomannut mitään.