Naistenpäivän kunniaksi iskee ahneus ripirinnan kevään kanssa. Yhtäkkiä maailma on täynnä korkeita korkoja, lyhyitä helmoja, verkkokauppoja ja koskapa peiliin katsoessa näkyy melko kelpoisa vyötärökin jo, minä yhtäkkiä haluan mekkoja kenkiä meikkejä neuletakkeja farkkuja kaikkea.

Miesparka on saanut mailiinsa sähköposteja aiheesta katso kuinka ihana, katsopas tätä. Iltaisin surraan peilin pieltä alusvaatteisillani. Montako kaveria kahdeksan kadotettua kiloa vielä tarvitsevat?

Onhan tämä hurmaavaa vielä kerran. Pitää itsestään, viihtyä nahoissaan. Viihtyä nahoissaan! Luulin, että se olisi liikaa pyydetty, että aina tähtäisin täydellisyyteen enkä pääsisi ja sitä sitten surisin. Mutta kun löytää liikkeen voiman, löytää itsensä samalla. Toimiva keho, oma keho, kaunis hyvä keho. Ei muuta. Ei tarvitse olla täydellinen.

Eikä niitä vaatteitakaan varmaan tarvita. Kävelisin tästä tuohon pihaan saunasta ja sukeltelisin lumihankeen kun niitä vielä on. Mutta kun poliisit kutsuvat, siveettömyydestä.

No eikä. Mutta ei ehkä niitä uusia vaatteitakaan tarvitse niin paljoa. Jos muutaman, etteivät päältä putoa. Yhdet huikeat korot, eikä tarvitse liimata hymyä kasvoille.

Nainen.