Perjantai. Keskiviikkona loukkaamani jalka ottaa varovaisia askeleita viikonloppua kohti. Suuntana runo, pää surraa mutta en ole avannutkaan wordia vielä.

Niin vähästä tulee hyväksi ja ehyeksi. Vuoto on tukittu taas kerran.

Perjantaina oli sellainen päivä, että piti ottaa kaikki surua tuottanut tarkastelun alle ja lopulta hylätä se. Minä olen sellainen, joka roikkuu vuosikausia kaikessa rojussa, joka painaa pinnan alle. Siitä painolastista on päästettävä ote, sanottava toiselle: luotan sinuun, ja annettava ennustuksen toteuttaa itseään. Sanottava itselleen, että luottaa itseen, luotettava. Munan kuori on vakaa kun sen alla on tiivistä massaa.

On väsyttänyt ja pyörryttänyt. Ratkaisut eivät synny ponnistelematta ja elämän hyväksyminen elämäksi, ei miksikään eeppiseksi saagaksi samoin. Ensi yönä tulee varmaan vihdoin syvä ja raskas uni. Sellainen hyvä syvä tajuttomuus jossa ei pyöräillä ympäri lapsuudenmaisemia kirjailijan kanssa, joka opettaa lumikasojen ja kuivien puiden merkitystä. Kirjoittamiseen. Eikä kirjoittaminen ole mitään jos ei ole muuta.

Miinus kahdeksan kiloa ja tanssi jatkuu. Kahdeksan pilkku kaksi tai kolme. Niin paljon painaa kolmekymmentäviisi vuotta painolastia. Kuukauden päästä olen vähintään elämäni puolivälin tienoilla, tai mistä sitä tietää. Vaikka loppu tulisi, olisi hyvä olla sovinto kaikkien kanssa, joiden voi. Eräs elämäni tärkeistä ihmisistä, sanoisinko miehistä, on nyt kadonnut näköpiiristä ja hiljaa hyväksyn sen. Monta on vielä jäljellä: isä, mies, Kullervon muisto. Hyväksyn sen, ettei kenestäkään voi pitää väkisin kiinni, mutta pitää voi. Vaikka ystävyys olisi kadonnut horisonttiin jo vuosia sitten ja itse olisi pitänyt yllä tärkeän ystävyyden muistomerkkiä jo kauan. Minä tein jotain väärin ilmeisesti sen miehen, ystäväni mielestä. En tiedä yhtään, mitä. Ehkä en jaksanut olla merimerkkinä ja valita, mitä olla kenenkin seurassa?

Naisten välinen lojaalius on  tullut tärkeäksi. En koe enää itseäni jätkäksi niin kuin olen ollut. Minähän olen nainen, nainen joka on sisältäkin kiharaa höttöä sokeria sikuria kitkerää happoa  sinistä hattaraa hölmöjä tunteita naiseuden kliseitä. Mikä siinä niin pahaa olisikaan? Ei sillä ole älykkyyden kanssa mitään tekemistä. Eikä silläkään, että joskus on pakko valita jotta saa pitää jonkin arvokkaan, jonkin omalle identiteetille täysin korvaamattoman.

Emme me lapsia saa olla vaikka haluaisimmekin. Puhuisivat ihmiset keskenään asiat suoriksi. En osaa vastata, jos käskette valitsemaan. Pidän monista asioista niin kovin paljon. Onko se ihme, jos oikean ja väärän suhde ei voi olla kenenkään toisen näkökulma oikeaan ja väärään? Kyllä minun on valittava itse jotakin huonoistakin vaihtoehdoista. Ja koska en saa enää olla lapsi, minun on oltava aikuinen ja seistävä suorana niiden edessä, jotka vielä ovat pieniä.

Ei mitään muuta selitystä kuin se, että oikeudentajun on ratkottava suunta. Nyt, kun se tuli selväksi, sanon vielä että en rikkonut taaskaan antamaani lupausta vaikka se ehkä niin tulkittiin. Lupaus tulkittiin väärin, koskemaan enemmän asioita kuin mitä oikeasti lupasin.

Nyt taas selittelen, vaikka lupasin itselleni että painolastin on vajottava pohjaan ilman minua, surun painolastin joka painaa rinnan maata kohti. En sure, lupaan sen. Avaan oven, jos joku tahtoo tulla soittamaan ovikelloa. Tänne ovat johtaneet kauan jo samat tiet ja ne johtavat edelleenkin tänne. Tulkaa vain. Koska haluatte, eksykää matkalla jos niin on. Tänne johtavat kaikki tiet enkä sulje niitä vaikka en enää odotakaan täysin paikallani. Voikaa, tehkää hyvin. Minä en enää sure sitä mitä en jollekin ole, iloitsen kaikesta mitä oli tai on.