Minua revitään kappaleiksi. Toisaalta on tämä pilvipää, toisaalta painovoima.

Sitä voi haluta niin ristikkäisiä asioita. Mennä juhliin, olla kaukana juhlijoista. Istua paikallaan ja kirjoittaa, liikkua. Tulla huomatuksi, olla incognito. Nukkua, kunnes tulvinta loppuu. Ja pelätä silti, että se loppuu, että jonain aamuna sitä on vain kuiva joenuoma kuumaisemassa, jotain mitä joskus on ollut.

Ihminen on sellainen olento, jossa parhaimmillaankin on heikko valaistus. Tai ei, voimakkaita spotteja kyllä mutta on nurkkia joita mikään lamppu ei valaise. Ja hyvä niin, ajattelen tässä kaunista tuntemaani naista jonka sisälle en ole oppinut koskaan näkemään mutta joka näyttää siltä, että rumuus asuu kääntöpuolella. Ja sitä toista, johon olen saanut kurkata, ystävää jolla on myös cumuluksia korvissa ja painot jaloissa.

Minun kertakaikkiaan kauniit ystäväni, te pelotatte minua. Te pelotatte minua siksi että ystävyys ja läsnäolo menevät lapsena oppimani rajan, minän sisäpuolelle. Mutta enhän minä halua luottaa yhtään. Ja turpiinsahan siinä aika ajoin kieltämättä tulee.

Ei varmaan teiltä, mutta teidän takianne. Siksi, että on antanut itselleen luvan välittää. Samanlainen "virhe" kuin äitiys, sen jälkeen kaikki lasten tuntema kipu on rajatonta, kaikissa jäsenissä. Mutta kun ei minusta tekokuuksikaan ole. Tällä hetkellä tuntuu kuin olisin saavuttanut mitan lakipisteen; tämän isommaksi minä en kasva, tämän kapeammasta pullonkaulasta en mahdu.