Tällä blogilla on todistetusti yksi (1) lukija. Sen takia kannattaa jo päivittää.

Tuli mieleeni laajemmin kirjoittamisesta. Eikö sitä kirjoitakin yhdelle ihmiselle kerrallaan? Tekstin suhde ihmiseen on syvästi subjektiivinen, keskustelu käydään lukijan ja tekstin välillä eikä esim kirjoittajan ja lukijan välillä. Olisi innostavaa, jos jonkun saisi haastetuksi dialogiin.

Tällä hetkellä kirjoittaminen tökkii ja olen palannut innokkaasti sijaistoimintojen pariin. Siivoan, silitän verhoja. Valkoisten verhojen läpi näkyy hailakasti jotain tuttua. Siellä se kirjoittaja on, odottelee hahmoa jota ei näe vielä selkeästi.

Tämä on ollut outo kevät. Siivoamisen lisäksi olen liikkunut, viikon sisään jo neljä tuntia ja sunnuntaina viides. Tasapainon saavuttamiseksi seikkailin tänään Jali ja suklaatehdas-tyyppisessä maisemassa. Samalla pitää keskustella ja se vasta vaikeaa onkin.

Heli soitti ja oli innoissaan jostakusta, joka on melkein kryptinen runokirja. Puremista ja kirjoittamista, hän oli muistuttanut minusta.

Tilasin pari päivää sitten sohvan ja se tulee vapuksi. Siihen pitää tehdä uusi kolo istumalla jälleen tässä tunteja. Kohdata harvakseltaan joku ihminen, joka lukee.

Pitää kirjoittaa, kuten koira oksentaa. Siihen, mihin voi, ympäristöä ajattelematta, puhtaalle alustalle, valkoiselle villakangasmatolle (pitää hakea huomenna kellarista toinen matto.) Heittää sitten vanha pois ja aloittaa uudelleen alusta.

Rumaa. Kirjoitan rumasti. Tekisi mieli kirjoittaa rumemmin, ihmisistä jotka ovat nyt vieroksuneet, jättäneet ulos, jättäneet minut rauhaan (enkö sitä toivonut muka), eivät enää soita eivätkä ehdi oville, ihmisistä jotka rakastavat minua mutta jotka ovat samalla pelonaiheita, joiden rakastaminen on samalla välttämätöntä ja mahdotonta.

Älkää nyt menkö pois, odottakaa kunnes sanon jotain, kunnes keksin mitä piti sanoa.