On tuntunut siltä, että kaikki sanottava valuu jonnekin viemäriin. Kaiken kaikkiaan kirjoittaminen (se MUU kirjoittaminen) vie kaikki liikkeellä olevat sanat.

Toisista ihmisistä ei ole ollut sitäkään vertaa sanottavaa. Maailmassa tehdään naisten ympärileikkauksia, käydään vakavissaan keskustelua siitä, mitkä oikeudet jollekin ihmisryhmälle kuuluvat, väännetään kättä siitä mitä suomalainen kirjallisuus on, kirjoitetaan siitä huolimatta hiljaa salassa hyvää suomalaista kirjallisuutta, vietetään pikkujouluja ja mietitään pettääkö suomalainen mies pikkujouluissa...kaikki tämä valuu nyt selästä kuin kermavaahto hanhesta (hitusen hitaammin kuin vesi, mutta valuu kuitenkin.) Olen zumbannut innokkaasti, laihtunut useita kiloja. Ensi viikolla värjäytän tukkani. Viime viikolla siivosin kaappeja, prosessi on käynnissä edelleen.

Kirjoittamisen sijaistoiminnot ovat inhottavia. Kirjoittaja elää mukavasti mukaelämää, teeskentelee että en edes haluaisi. Ja sitten kun kirjoitetaan lopulta, annetaan sormille ja päälle melkein lupa, teeskennellään että en minä tässä mihinkään pyri. Lopetetaan blogi koska siinä on kyse oman pään sisällöstä. Mietitään, että onhan niitä muita, jotka kirjoittavat ja kirjoittavat näennäisesti muusta kuin itsestään (itsesäälistään.) Mutta kirjoittamisen sijaistoiminnot ovat säälittäviä. Ne ovat kahvinkorviketta. Minä en pidä kahvista, joten korviketta en joisi. Kahvia voin juoda, se tekee kuulemma naisesta kauniin. Kylmänä, sitten huomisaamuna heti.

Ehkä pitää antaa itselleen lupa taas. Epäonnistumiseen ja pettymykseen, jotta ikkunan voisi avata. Tänä aamuna pihalla oli pulkalla mäkeä laskevia pikkulapsia. En jaksanut  sitä, laitoin tuuletusikkunan kiinni. Ehkä se on merkki siitä että pitäisi hakea kontaktia ihmisiin. Niillä ainoilla tavolla, jotka ehkä osaa.

Kirjoittamalla, mutta myös tanssimalla, keittämällä perunoita, lämmittämällä saunan. Olemalla tyhmä ja myöntämällä, ettei oikein osaa tai tiedä.