Kirjoittaessaan ihminen pyrkii havainnoimaan (erh...hallitsemaan) maailmaa. Luoda ikkunoita tai ovia.

Mikä klisee. Miten totta.

Olen elänyt viime kuukaudet mökissä jossa ei ole ovia tai ikkunoita, saati sitten mitään hallinnoitavaa. Kirjoittaminen on imenyt loput.

En pidä elämänhallinnan oppaista. Saati sitten kirjoista, joissa filosofia keskustelee lastenkirjallisuuden kanssa. Tässä mielessä Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus on virkistävä poikkeus. Heideggerin laskevan ajattelun turmiollisuudesta kääntyi itseäni ja kirjoittamistani kohti kuin terävä veitsi kirjaa selatessani.

Siis mitä kirjoitan, kenelle ja miksi? Laajarinne pohtii kirjassaan olemista ja toisia kohti kurkottamista sekä pohtii teoriaa jonka mukaan ihminen ("ötökkä") on olemassa vasta vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Toisten läsnäolo on myös tuhovoimaista, sillä vuorovaikutuksessa ihminen aina myös näyttelee muuta kuin on. Tämä voidaan nähdä myös pyrkimyksenä kehittymiseen, oletan.

Je suis autre. Ihminen ei ole saari. Laajarinteen avaukset esitetään Janssonin tekstiä korreloiden ja ne tuntuvat tuoreilta, vaikka historiankirjoitus ja ihmisen tieto itsestään sanoo meistä ötököistä jo saman. Jonkinlaiseen totuuteen on siis osuttu. Ainakin minussa? 

Eilen palasin monta kertaa itseni ja Mestarin erääseen Viita-akatemian pihalla käymään keskusteluun. Mitä on lyriikka? Mikä on minun pyrkimykseni kirjoittajana ja seisooko pyrkimys tavoitteen tiellä kuin vankka seinä. Kunpa Mestari olisi yhä täällä ja nauraisi minulle. Olen idiootti, joka yhä miettii, onko penkki penkki vai mikä on sen ydinolemus. Laajarinteen teos ei ole kirjoittamisen opas (luojan kiitos, sillä kirjoittamisen oppimateriaali on elävää materiaa ja löydettävä itse) mutta elämisen ja ajattelun teemat ovat kirjoittamisen teemoja siinä samassa kuin muukin nieltävä, elettävä.

Ja miten siitä sanoisi olennaisen.