Näen unta jugurtista, joka tahraa sohvan. Siihen jää kaksi valkoista pilkkua joita hankaan turhaan.

Näen unta, siitä että sohvalla maatessa lentää katon läpi. Mahdoton on mahdollista, jos antaa mennä. Minuun kosketaan, minuun saa yhä koskea.

Näen unta, että monta vuotta sitten kuollut läheinen istuu pöydässä ja puhuu. Ihmettelen väriä hänen kasvoillaan: mistä se on tullut? Kun näin hänet viimeksi makaamassa jähmettyneenä, hän oli kermanvalkoinen. Nyt näyttää siltä, että hänellä on kaikki hyvin, hän puhuu ja nauraa enemmän kuin koskaan. Siitäkin "kosketuksesta" olen iloinen ja haikea. Että hän muisti minua unessa.

Pohdin tuota kermanvalkoista. Oliko se tapani kertoa itselleni mitä näin vai mitä halusin muistaa siitä miltä näyttää kun joku on poissa? Oikeasti se on: posliinia iho, siniset verisuonikuviot, mustelmia. Ja katse joka penetroi taivaan, jossa ei ole mitään. Pikkuinen elämä sitä ennen, jossa fiktiiviset jugurttitahrat paljastavat, mitä pyytäisin: elämää.Sitä ettei tarvitsisi aina puhdistaa ja poistaa. Siistiä, siivota, peittää.

Että voisi nauttia siitä missä on, koska.

Syyskuu. Ei tee mieli kahlata hankeen, hanki ei vielä pistele. Näin eilen vaahteranlehden jossa oli hampunlehtikuvio. Sanovat, että hiljaisuuden menettämisen tietää siitä, ettei enää kuule lehtien kahahtavan katuun. Niin kuin se ei olisi äärimmäinen painajainen, että kuulee. Kuulee! Näkee.