En puhu kielillä. En puutu virtaan, jossa useimmat ihmiset makaavat. En pelasta ihmishenkiä. En ole kiinnostunut sellaisesta. Harvoin löydän pohjalta itseänikään. Kellun jossain puolivälissä pitkine hiuksineni jonka unen todeksi muuttumisen pelossa aina leikkaan puoliväliin siitä mitä ne oikeasti olisivat.

Isken silmää. Isken liejuista silmää ja kannatan ajatustasi siitä, ettei minuun kannata luottaa. Minä rakastan vähän aikaa. Sitä kuinka se kuluu ja saan aina vähän enemmän, vaikka uskoa ei kannata.

Koira menee vuoteeseen kuraisin tassuin, ilman lupaa ja kysymättä kannattaako se. Kadehdin koiraa. Mietin vähän liikaa. Olen päättänyt lopettaa, mutta en ihan vielä tarkkaan tiedä, kannattaako se. Se- ja ainoastaan se- käynnistää aina sen saman. Miettimisen. Laskemisen. Jos minulla on yhtä monta sormea kuin teillä muilla, olen todennäköisesti ihminen, mutta en välttämättä.

Jos minulla on kymmenen sormea, mihin se johtaa, jos ei siihen samaan. Kirjoittamiseen. Sanan pitämiseen esillä, sen kelluttamiseen mutaisesta suusta näppäimistölle...ennen pitkää janoon tai hulluuteen tai molempiin. Sellaisia ihmiset ovat, tai minä ainakin olen, kuolen janoon kelluessani puolivälissä pinnan ja pohjan välissä,

kaikki, kaikki on saatavilla jos saa suunsa auki, jos saa sanottuakin joskus jotain.