...kun olisi. Näen unia ampumisesta, en kuitenkaan elävän lihan. Siitä että valo purskahtaa taivaalle, tyhjän ampumista, hudeista, ohittamisesta liian läheltä.

Tai voisi lentämisestäkin puhua. Lapset ovat pitkästä aikaa kotona molemmat ja vaikka emme mitään tee, aika kuluu metsissä poluilla, tyhjän esikoulun pihassa seisomista. Lasken kymmeneen ja he piilottavat itsensä, kävelen sitten jyrkkää polkua kaljapullonsirpaleitten päältä alas. Huomenna taas pitäisi puskea itsensä työhön, antaa lapsille lupa piiloutua vähän kauemmas, ehkä lähipuistoon? Ehkä he voisivat mennä kauppaan, jos vähän laskisin liekaa, kummankin on kuitenkin syksyllä (joka ei tule, eihän) kuljettava yksin kouluun, toisen noustava bussiin ja ylitettävä vilkas tie, toisen löydettävä tiensä ensin luokkaan 1A ja sitten vähän ajan päästä mentävä enemmän pois näkyvistä,

ja kädestä saa kumminkin vielä pitää kun kukaan ei näe.

 

Tänään kuusikymmentä plus sivua, paljon on vielä puskettava ja öitä valvottava. Eräs ihminen viesti että uskoo minuun, että kuukausia tulee ja vielä minunkin kuukauteni, vuoteni ja vuosikymmeneni. Kun aika kuluisi, kun se ei kuluisi.