Näytin unessa lapsille maitokärryä. Maitokärry muuttui ravikärryiksi ja niiden eteen kasvoi hevonen. He olivat kovin pettyneitä.

Aika on tahaton veitsi, tulee aamuja ja iltoja ja kevät ja syvä syksy. Tulee juonteita, koira kasvaa polven yli, lapset eivät enää konttaa.

 

Kuopus on huomenna seitsemän. Syntymäpäiviä on odotettu vasta kuukausia, viimeisen kuukauden ajan laskettu päiviä. Onnea pieni, onnea!

 

Kymmenen kesällä sitten mittariin esikoiselle. Hän on jo päättänyt, että paras ikä oli kuusi vuotta. Englannin vihkon sisäkannessa lukee turhautumisen ilmaus oppimiseen; "typerä vihko! Can't!"

 

Kerroin hänelle, että he can. Viimeiset kaksi koetta kymppejä, opettajaa vähän naurattikin, kun sanoi etteivät ihan kaikki ilmaisisi itseään noin sujuvasti myös englanniksi, ja tiiviisti. Tämän englanninvihkon otan talteen.

Kuopus antoi leikata irokeesin pois. Kaipaan sitä vähän, mutta sen alta löytyi seitsemänvuotias poika jossa yhtäkkiä näen kolmivuotiaan vauvani.

Mitä muuta? Todellisuudessa ravikärryt ovat muuttumassa maitokärryiksi. Kirjoitan ja se on vapaata liitoa jossain puunlatvojen alapuolella. Yksityiskohdat tarkentuvat, olen siinä mistä näin joskus itsestäni unta, parkkeerannut itseeni ja siihen harhaan, että lapset eivät kasva, itse ulotun puunlavojen yli.

                  Ja jostain tulee aina tämä ihmeellinen rakkaus.