...on kuvioissa taas. Tappakaa minut, oi maailman feministit.

Mutta. Kun lähestyy taas kerran se päivä, jolloin minun on etsittävä vakaasti, aikuismaisesti työtä.Niin tulin ajatelleeksi että synnyin varmaan kolmekymmentä vuotta liian myöhään. Anteeksi vain jo valmiiksi ja ennalta kaikilta niiltä jotka taistelivat naisten oikeudesta käydä töissä.
Kannatan sitä. Ehdottomasti. Ylipäätään kannatan kaikkia vapauksia.

Mutta jostain siinä matkalla on kasvanut suorituskeskeinen maailma, jossa olet sitä mitä työsi. Lomakkeista puuttuu kotirouva-sarake (olisihan se kauheaa tunnustaa, että olemme täällä toistemme varassa).

Entä jos jäisin kotiin? Entä jos kaikki kaltaiseni onnettomat voisivat jäädä kotiin erityislapsensa kanssa? Voisiko maailma olla parempi, jos minä leipoisin pullaa ja halaisin lapseni kotiin. Sortuisiko maailma? Olisinko epäkorrekti, pilaisinko kaikkien maailman naisten mahdollisuudet olla itsenäinen ja omillaan toimeen tuleva? Romahduttaisinko sivistysvaltioiden rakenteen, jos tunnustaisin, että en halua että lapseni kertoo asioista vasta kun ollaan jo solmussa, koska hän vain tarvitsee tilaa äidissä- kun on kommunikaatiovaikeuksia, niitä on. Ja minun ollessani työelämässä  suun kohtaan kasvaa niin helposti solmu, jos olen iltaisin poissa ja aamuisin väsynyt.

Nurinkurista on, että joitakin vuosikymmeniä sitten me olisimme voineet. Me olisimme pärjänneet, enkä olisi koko aamukuudelta heräävän maailman silmissä epäkelpo.