Olen kehittänyt omituisen tavan kirjoittaa. Nukun neljä tuntia, sitten herään laittamaan lapsia. Kun en ole itse vielä saapunut paikalle, minusta irtoaa erilaista sanottavaa.
Minä on valtava peikko jota kuitenkin on raahattava mukanaan.

Sain eilen mukavan viestin blogiini kaksitoistavuotiaalta runoilijalta. Sanottakoon nyt tässä, että tähän blogiin saa jättää kommentin, vaikka olisi lapsi, vaikka tyttöä hiukan epäilyttikin. Viesti oli sykähdyttävä, kuin omalta kaukaiselta itseltäni. Sekin minä on vielä olemassa. Sitäkin kantaa, ja olen iloinen että itsekin kirjoitin jo silloin. Jotain jää talteen, jotain jää aina talteen.

Tulin tähän, koska minulla oli jotain asiaa nettiin. Nyt kun kone on päällä, asia katosi päästäni. Jotain vikaa tässä rytmissäni varmaan on. Sisäinen kello sanoo, nuku vähän, lepää. Pidä huolta pienestä tytöstä.

Esikoinen meni kouluun, lelupäivänä, ilman lelua. Miksi se unohti sen? Huolehdi pienestä pojasta. Niks naks, etkö aina muista kaikkea ja kaikkia, etkö tosiaan nukkuisi ihan vähän? Kyllä. Kyllä!