Näin unta ystävästä, joka

istuu kanssani porukassa johon liittyy vieraita. Saako tähän tulla, teillä näyttää olevan hauskaa? Osaatte jutella keskenänne niin että ilonne välittyy.
Niin, me pidämme toisistamme kovin, sanon ja vilkaisen ystävääni, epävarmana, pidämmekö todella?
"Ei, oikeastaan me vihaamme toisiamme", ystäväni sanoo ja katsoo minua, me katsomme toisiamme, ymmärrämme yhtäkkiä toisiamme enemmän. Välillämme on rauha, minä arvostan häntä ja hän minua niin että hän sanoo tämän kasvoille, sanoo minulle, joten voin pitää hänestä taas.

Herään onnellisena. Samassa unessa seisoin vilkkaan kauppakadun yläpuolella lattiaan saakka ulottuvan ikkunan takana. Hyppää! Hyppää! sanoo pieni ääni päässäni. Peräännyn ikkunalta.

JA:

Minulta kysytään papereita ravintolan ovella. Minussa ei sentään lue vielä, kuka olen, missä, miksi.

Ajattelen, miltä tuntuu nukkua tarpeeksi pitkät yöunet. Että herää hiessä eikä kylmissään, että herääminen on syöksy jonka jäljiltä ei ole selvillä, missä ja miksi.

Alan olla valmis. Sopiva. En pateettinen, en tuskaisa, ja tämänkin kategoriaksi pitänee valita vapaus. Niin että tämänkin unen kirjoitin muistiin, en alusta vaan lopusta lähtien. Kryptinen minä. Suojaisa minä, suojassa pahantahtoisuudelta, kiviltä tai nyrkinkokoisilta vaahteranlehdiltä, miltä vain millä minua halutaan heittää.