Kuinka usein sitä näkee itsensä toisten silmin, tai luulee (ihmisillä on tendenssi katsoa maailmaa itsestään, ja toisen keskipisteestä sitä on sivummalla kuin tajuaakaan.) Ja kun näkee, näkee itsensä helposti negaation kautta, esitteleekin itsensä sinä mitä ei ole. Esimerkki:
Sali täyttyy hiljalleen ihmisistä. Puheensorina on vaimeaa, joku rykäisee ja kertoo Askelista, kuinka hän on itsekin ollut pohjalla, mutta selviää toisten tuella. Kukaan ei mainitse, että tämä on AK, Anonyymit Kirjoittajat. Sitten joku astuu puhjanpönttöön (yllätyksekseni huomaan, että se olen minä!). Ääni on käheä, kun tokaisen: "Hei, olen Sarah ja olen Kirjoittaja. Olen ollut julkaisematta kolmekymmentäkaksi vuotta. " Ihmiset taputtavat rohkeudelleni. Kerron lyhyesti, miten olen tilanteeseeni joutunut. Puolivälissä kertomustani (olen juuri kertomassa, kuinka olen edennyt Askelin, maininnut antologiat ja kirjallisuuslehdet, ollut pikkuisen ylpeäkin selviytymistarinastani) huomaan, kuinka eturivi puristelee jännittyneinä nyrkkejään, ja tajuan että seuraava puhuja on siellä jossain ja keskittyy miettimään oikeita sanoja. Omaa tarinaansa.
Tästä kerhosta olen irtisanoutunut ja liittynyt jossain vaiheessa toiseen traumatyöskentelyryhmään. Sen nimi on SIJVSI.
Syön itseni jos vielä säälin itseäni.

Hei, olen Sarah. Mitä jos aloitettaisiin toisella tavalla?
Hei olen Sarah. Minulla on kaksi kaunista ja älykästä lasta. Minulla on viisitoista vuotta kestänyt parisuhde pahasti kesken.Olen rakastunut, niin rakastunut mieheen joka nukkuu parivuoteen toisella puoliskolla. Olen kahdeksanviikkoisen Auran, sekarotuisen narttukoiran onnellinen emäntä.Olen vapaa (niin, todella vapaa. Se kauheus, jota aina pelkään on hetkeksi taas ohi, ja velvollisuuksistani- tai sitoumuksistani- huolimatta olen vapaa.) Olen kolmekymmentäkaksi, enkä enää peilaa itseäni jokaisesta joka katsoo tai ei katso. Tänään kävelin Hikivuorenkatua koiraa perässäni kiskoen, enkä ole koskaan ennen ollut niin vapaa. En ole lakannut unelmoimasta, mutta elämä kulkekoon.

Olen Sarah ja kuljen kameralaukun kanssa kysymässä kysymyksiä, joihin joko on vastaus tai ei ole. Yöllä kirjoitan runoja. Kirjoitan ja olen kirjoittamatta, kirjoitan kun en kirjoita. Omistan vain vähän, siitäkin suurin osa kirjoja ja aineetonta. En kampaa tukkaani, mutta käytän ripsiväriä ja piilolinssejä aika ajoin. Olen turhamainen.

Olen Sarah ja minusta on upeaa olla tyttö. Tytöillä on polvisukat tai paljaat jalat. Minulla on vatsa ja kaksi rintaa. Minulla on polvet, jotka ovat sillä lailla näkymättömät, että niissä on harvoin mustelmia. Taivun nivelistä, mutta aika vähän.

Minä olen Satu ja se on oikea nimeni. Ne jotka niin sanovat, ovat tunteneet minut kauan. Viihdyn kotona vähissä vaatteissa ja siivoan kausittain. Olen kova hukkaamaan tavaroita ja nimiä. Anteeksi, jos en muista nimeäsi, mutta muistan kyllä missä olen sinut nähnyt, jos autat vähän.

En käytä koruja eikä se ole minusta tarpeen. Huulessa on yksi, vasemmassa nimettömässä kaksi. Joku rakastaa minua, joidenkin mielestä olen mitätön. Minusta on kivaa olla pikkuinen kivi merenpohjassa.

Joku on joskus kertonut vihaavansa minua sanoin versus teoin. Minä olen sopuisa eläin, olen sisälläni ihan rauhassa. Vihdoin. En ole koskaan löytänyt yhtään nelilehtistä apilaa, sillä olen huono katsomaan keskiöön. Minua saa mielellään viistää, mutta joskus haluan nukkua kokonaisen terälehtipäivän, vaikka onkin kesä ja ei sadakaan. Pelkään kuulostavani muumeilta tai animoidulta nalle puhilta. Nalle Puh on mielestäni parhaimmillaan venäläisenä.

Vapaus on sitä että voi katsoa itseään omin silmin, mutta ei edes tarvitse katsoa, sitä vain on siinä. Kököttää. Koira katsoo, että vieläkö se on siinä, myöhään kukkii.