Jollain lailla ihmiset muuttuvat tuntemattomiksi ajan kanssa, niille tapahtuu, ne muuttavat muotoaan, käyvät matkoilla, puristuvat siksi mitä ovat tai hukkaavat olennaisen muotoon, jota ei ole. Tai on mutta, muille. Mitä yritän sanoa (anteeksi, m'am, teistä ei saa selkoa, oletteko tahattoman vai tahallisen kryptinen- tahattoman, olen ohittanut jo sen vaiheen jolloin sisäänpäinkääntyneisyys merkitsi tekstissä jotakin hienoa, taiteellista vallan. )
Joo makaan täällä ja migreeni on vasta lakannut puristamasta ohimoita, on jotenkin vielä läsnä sillä lailla että sitä pitää varoa, terävää valonmiekkaa, kovaa ääntä, nopeaa liiketta joka naksauttaa niskat, ei nurin mutta paljon muutakaan. Ja piilolinssejä, hajuvesiä, suklaata, juustoa, syömättömyyttä, ylensyömistä, unta ja unettomuutta, kaikkea mikä saattaa suistaa vaunun taas radaltaan kipunoivaan tulihelvettiin.
Jos jossain olen ollut yksin niin migreenikohtauksen aikana. Sitä on niin tiukasti omassa kuutiossaan että kukaan ei pääse sisään vaikka yrittäisi.  Ja sitten menee taas viikko ilman että on kenenkään kanssa puheissa, yli metrin mittaisen ainakaan. Ja onhan aina mesenaatti joka menee ulos ovesta aamulla ja tulee illalla kotiin väsyneenä- särky kuin särky, ei meistä ole ollut kovasti dialogiin mutta onhan hiljaisuuskin mukavaa, tuttuuden tunne- sitä en ole kadottanut hänen kanssaan vaikka muuten kuinka tummaa olisi. Ne ovat niitä muita jotka hukkaan, sillä välillä kun.
Perjantaina taidenäyttelyn avajaiset, parhaimmillaan kuntoudun siihen mennessä hyvin. Jos en, menen kuitenkin. Johonkinhan tämä hiljaisuus on käytettävä, ja hiljaisuus on (minulle) sillä lailla itseään siittävää että  lopulta hiljaisuus pyrkii aina sanoiksi.
Ei päivitettävää, sitä ei ole ollut. Olen ollut retriitissä, olen.