Ovatko kaikki ihmiset lakanneet olemasta. Onko jokainen pelkkä kuori entisestään.

Onko patologisointia sanoa jokainen ja kaikki.

Ilma vastaa mielialaa. Sataa. Olen toiveikas, väsynyt, loppu. Lomittain, päällekkäin, sisäkkäin, eri aikaan ja samanaikaisesti. Surua. Valoa. Nopeita leikkauksia.
Runoa.

Kuopuksella tänään jalkapalloturnaus. Seisoi maalissa kuin olisi aina ollut, juoksi pallon perässä tiheässä myllerryksessä jonka muodosti kaksi joukkuetta. Molemmat huusivat hyvä ilves. Välillä pallo meni maaliin, aika harva pelaajista tiesi kumman. Kuopuksella on pallosilmää, pelisilmää vielä vähemmän, kuusivuotiaalla.
Molemmissa matseissa tuli vain vähän takkiin. Kuopus oli onnellinen ja ylpeä itsestään.

Minä olen monessa suhteessa vähän samanlainen kuin kuopus. Sekaisin kentällä, vaikka välineet on. Onnellinen aika vähästä. Ja saatan haluta kentältä pois, jos sukat menevät vinoon. Kesken oman vaihdon, vieläpä.

Käytiin kirpparilla. Minulla on samettijakku ja hame. Katsoin eilen vaatekaupassa peilistä kuvaa enkä oikein tunnistanut itseäni. Olenko minä jo noin vanha, onko minulla pussit silmien alla. Näytänkö todella tuolta? Olenko lihava, kaunis, millainen minä olen?

Odotan. Kaksi viikkoa, kaksi vuotta, kaksi elämää... Ei kun minulla on vain tämä yksi. Pallo ei saa mennä sivuverkkoon, nyt olisi osuttava. Malttamaton, tunnustan.

Anna yhden toiveen käydä toteen. Ihminen luo jumalan omaksi kuvakseen, omia toiveitaan toteuttamaan. Tahdon yhtä, saan sitä ja tätä.