Joskus oven kiinni menon aistii. Maa tärähtää, tulee vuoden ensimmäinen maailmanloppu.

Sinä olet hukannut hymysi tai antanut sen mennä. Ruoka pyörii lautasellasi villejä pyörteitä. Minä ajattelen sitä kun olit kolme. Sinusta tulisi mitä vain, lentokone metrin mittainen. Nauroit ja olit pulleampi, vähemmän tietoinen siitä että on sinä ja minä, enemmän uskova suhteessasi minuun. Vähemmän oven takana.

Enemmän. Pakko myöntää, että olit ehjempi.


Meillä on merkkikoputus. Kop kop kop ko-ko, kop kop. Kun et avaa, tulen sisälle. Äitinä olo on sellaista, tasapainottelua rajan ja rajanylityksen välillä. Tänään sinulla on peuran katse, joskus karhun tai ihmisen. Ajoin kerran melkein sellaisen päälle, mies vitsaili että siinä menivät kuukauden lihat kun se loikki metsään. Pelko on rajatonta, sinä olet ihan kuin se. Joskus olet nyrkkejä enemmän kuin sanoja, joskus silmissäsi on iiriksenväriset kivet. Joskus erehdyn luulemaan, että sinut on kesytetty,

vähemmän entropiaa. Mutta se on vain sävy, maailmalta taittuu niskat helposti kuin mehupillin. Olet armelias ja puhut niin hiljaa, että en edes kuule. Voin jatkaa kuvittelemista, täyttää ostoskärryjä, vetää sinua niiden mukana, sävyjä, mantereita, viikonloppuja,
                              
                            kauden uusi musta on musta on musta on musta on minusta on musta
saatanko sinut kirkkoon vai saatanko
ehyessä on enemmän ennusmerkkejä

minä seison ovesi takana ja vedän rystyseni pois, eiväthän ne riitä oven läpi, eivät sukella karikoista ja sulje auringolta hellästi luomia, nämä ihan tavalliset kädet
ja ne minä levitän, ääneni on heikko cumuluspilvi kun aloitan ensimmäisen säkeen

                           korkealla pilven päällä liitää