Yhdeksän vuotta täyttävä esikoiseni on kova jätkä. Eikä suinkaan perinteisessä mielessä- kukaan ei taatusti pelkää, että syvämietteinen runoilijapoikani vetää turpiin ja kovaa. Hän ei juokse lujempaa kuin toiset, hyppää korkeammalle tai voita kaikkia muita painimatsissa. Puheet eivät ole rehvakkaita.
Esikoinen on omalaatuinen tyyppi. Tänään hän kaivoi joskus muinoin naamiaisia varten saamansa miekan ja kilven kaapistaan- "en enää halua näitä kun en tykkää aseista. " Seinältä hän otti jalkapallojulisteen ja kantoi kaikki naapurihuoneeseen pikkuveljelle- "saat nämä, haluatko?" Jalkapallojulisteen tilalle kiinnitettiin Risto Räppääjä- elokuvajuliste. Luontevaa, sillä hän on aina ollut kiinnostuneempi teatterista ja elokuvista kuin urheilusta.
Miksi sitten sanon, että hän on kova jätkä? Vaatii erityistä luonteenlujuutta olla omanlaisensa, jos poikkeaa stereotypioista- jopa aikuisena. Erityistä luonteenlujuutta osoittaa esikoisen halu elää juuri siten kuin tahtoo jo alle yhdeksänvuotiaana. Annan tästä esimerkin. Esikoisellani on toive, jonka täytämme pian. Hän haluaa nukkekodin, jota ei piiloteta olohuoneeseen esittämään äidin sisustusprojektia. Ei, se tulee hänen pöydälleen ja hän itse päättää sen sisustuksesta. Olen aina pyrkinyt kasvattamaan lapsista omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä. Luulenpa onnistuneeni.
Äitinä tuli pakostakin mieleen, että mitä jos kaverit kiusaavat esikoista, kun hän on poika. Otin asian puheeksi suurentelematta ja mainitsin, että jotkut ihmiset ovat tyhmiä eivätkä uskalla itse, vaikka haluaisivatkin. Esikoinen totesi, ettei sellaisia kavereita halua- häntä ei hävetä olla hän.
Kuinka upeaa, että leikki vielä jatkuu. Luin jostain, ettei leluja edes markkinoida enää yli kymmenvuotiaille. Tämä haluaa vielä olla lapsi ja leikkiä juuri sitä, mitä haluaa. Olen ylpeä. Kova jätkä. Mahtava tyyppi. Saa nukkekodin, valot, huonekalut ja nuket, jos onni on niin halpaa.