Minä inhoan niitä slideshow-tyyppisiä roskapostijuttuja, joissa on kivoja postikorttikuvia, kissoja, koiria, vesipisaroita,  ja päällä englanninkielisiä viisauksia tyyliin: Wise man say... you are never too old...the age is just a number...tai: the true heart is full of love. Alan tästä lähtien vastata jokaiseen: ...and my gmail is full of cute shit.
Ehkä pahin kliseenippu (jos ei ruusun muotoon taiteltuja alushousuja oteta huomioon- niiden viestihän on "mä olen miehesi ja saan liian vähän seksiä, sekä luulen saavani sitä tällä naurettavalla muka-romanttisella eleellä lisää" - oikeasti, kuka noita ostaa ja vielä enemmän ihmettelen kuka niitä tekee? ) siis, ehkä pahin kliseenippu sisältyy niihin viesteihin, joissa lukijalle iloisesti toitotetaan "everything is possible" - ai niinkö? No, mä rupean ajattelemaan heti positiivisesti Secretin malliin ja herään huomenna kauniina kuin porsliininukke linnassa ympärilläni endorfiinista humaltunut perhe, tililläni on miljoona, pedofiilit ovat tehneet parannuksen, kirjoitan aamutuimaan pari menestyskirjaa, sotia muistellaan yhtä huvittuneina ja alkukantaisina kanssakäynnin muotoina kuin ensimmäisiä NMT-puhelimia, rasva ja sokeri eivät lihota ja kaikki maailman moottoritiet muutetaan pelloiksi joita aurataan aseista sulatetuin vermein. Think positive! Iltapäivällä keksin syöpä- ja HIV-lääkkeen, geneettisen vanhenemisen lopettavan pillerin, käyn lasten kanssa katsomassa GWB:tä eläintarhan apinatalossa, ohjaan elokuvan, maalaan katutaidetta parin sadan lähimmän ystäväni kanssa ja kerron kaikille, kuinka kauniita he ovat.  Suomessa on jälleen muitakin vuodenaikoja kuin syksy. Eikä punaviinistä tule migreeniä (joka muuten vaivaa nytkin, vaikka ei viinistä tietoakaan, pff. )
Ja sitten: Never give up on your dreams! (tässä vaiheessa minun tekee mieli heittää läppäri ikkunasta. ) Mitä helvettiä tuokin on tarkoittavinaan. Ensinnäkin, jos tuolla tarkoitetaan kunnon yöunia, jotka eivät keskeydy helvetilliseen kipuun ja näkökentän sumenemiseen, ymmärrän, kiitän ja kelpuutan. Jos taas kyse on unelmista...Mitä siitäkin tulisi, jos en koskaan olisi luopunut yhdestäkään unelmasta? Soittelisin siis kännykällä äidilleni kaupoista ja vaatisin, että mun on saatava sähköjunarata tai Kaalimaan Kakara, kerta en sellaista ikinä saanut. Vonkaisin yhä vähintään parinkymmenen miehen perään, koska jokainen oli vuorollaan se unelmien uros- teini-iässä viisitoista vuotta sitten siis. Ja treenaisin yhä päivittäin balettia, koska minusta tulee ballerina. Unohtamatta teatteritreenejä, koska minustahan tulee näyttelijäkin.
Mitäpä siitä, että lapset haluaa ruokaa. Nyt treenataan piruetteja. Ja lapset. Nekin unelmia, eivät todellisuutta. Mitä lapset muuta ovat kuin tulevia aikuisia? Miksi puhutaan jälkeläisistä. Nämä elävät omiaan, eivät he mistään ole tulleet.

Elämä on. Melko kallista.

Sitä en vieläkään tiedä, mistä luopuminen on yhtä väistämätöntä kuin kärkitossuista- vain vähemmän ilmiselvää. Ja paraneeko siitä, ja onko se samanlaista kuin baletti. Rakot paranevat, vaivaisenluut, jalan tiukka point- asento ei. Tosiasia on, että unelmat (jotka ovat- indeed, pelkkiä lentokyvyttömiä siivekkäitä; road kills, kun niistä pääsee luopumaan. Vai voiko lintu olla asian varsinaisessa merkityksessä yliajettu eläin? Eikö se lennä pois? ) - nyt hukkasin ajatuksen. Ehkä se johtuu siitä, että koko sana on vieras- haista iso U.

Tosiasia on, että  kun jotain toivoo, ei  välttämättä tiedä parastaan. Ja että joskus, vain joskus, on paras luovuttaa. Kun vain tietää, mistä, minkä ideasta päättää lakkaa pitämästä, mistä luopuu.

Haluaisin kirjoittaa jotain muuta kuin tätä. Sen aika tulee sitten kun en ole migreenilääkkeistä sekaisin. Ja joo. Jo riittää slide showt. Mulla on preferenssi todellisuuteen, joka on rumaa, kivuliasta, ahdistavaa, ja hyvä niin.