Iltalehti järjesti toisen kerran yläasteikäisille suunnatun Minä en kiusaa-kampanjan. Hyvä. Asiasta saa ja pitääkin pitää meteliä.
Minun kiusatun urani alkoi kolmannella luokalla. Jo ensimmäisiltä luokilta pikkukoulussa muistan vahvan ulkopuolisuuden tunteen. Kolmannella luokalla luokka siirtyi isompaan kouluun. Nuori miesopettaja seurasi mukana. Sain silmälasit. Painajainen alkoi.
Minä en oikein muista, mutta luulen, että homma alkoi pikkuhiljaa. Silmälasit olivat suuret niin kuin ne siihen aikaan olivat. Minä olin herkkä ja itkin. Annoin kiusaajille sitä mitä he halusivat- reaktion. Homma paisui. Minulla ei ole ajasta ainuttakaan koulumuistoa, niin kipeäksi ilmeisesti aikuinen mieleni yhä kokee nöyryytykset. Tiedän, että hampaani oiottiin. Tiedän, että minulla oli outoja vaatteita. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä he minulle tekivat. Muistan ala-asteelta nuoren ja kokemattoman miesopettajan huomautuksen, kun jäin epätoivoissani kerran kertomaan, mitä minulle tapahtuu. "Eihän se niin vakavaa ole."

Yläasteelta muistan yhden konkreettisen kokemuksen. Sen, jossa kiusaaminen yhdistyi hiljalleen heräävään naiseuteen ja seksuaalisuuden kokemukseen. On ihme, että minua ei saatu sillä tavalla rikki. Monta vuotta se teki kuitenkin kipeää. 
"Sinä olet ruma" kirjoittuu nuoreen naiseen hyvin syvälle.

Kahdesti olen palannut asian tiimoille. Muutamia vuosia sitten jouduin tekemäni haastattelun vuoksi kyseiseen kouluun käymään. Tapasin entisen opettajani ja kysyin (koska minä en enää pelkää!), miksi hän jätti pienen koululaisen pulaan. Miksi vanhempiani ei informoitu. Miksi hänen vastauksensa oli, että se, mitä minulle päivittäin tapahtuu, ei ollut niin vakavaa.
Kysyin, muistaako hän kiusaamisen ja vastauksensa. Opettaja oli kiusaantuneen oloinen kohtaamisestani ja ei muistanut minua kiusatun. "Sinä olit sellainen pieni ja arka. "
Toinen kerta oli, kun kuulin tutun äänen ja nimen videovuokraamossa. Käännyin ja näin tutut kasvot. Yksi pojista vuokrasi elokuvaa. Käännyin ja esittelin itseni, kerroin meidän olleen luokkatovereita koko ala-asteen ajan.
Poika sanoi, ettei hän muista luokallaan olleen ketään nimistäni. Viisikirjaimininen sukunimeni on Etelä- Suomessa hyvin harvinainen. Sukunimen perusteella sain nimen, joka seurasi minua kouluiän.
Ajatella, että sattuikin, ettei hän muistanut. :) Kaveri oli aika nolo, kun törmäsimme seuraavalla viikolla jälleen. Yhteinen luokkakaveri, hänen silloinen kaverinsa Jussi, joka muisti minut hyvin eikä muistaakseni kiusannutkaan, esittelit meidät: "Tässä on Sarah meidän luokalta. Muistat varmasti. "

Kahdeksannella luokalla sain piilolinssit ja vähän rintojakin. Yhdeksännellä minua ei kiusattu juurikaan enää. Muistan ikäni ensimmäiset Levikset ja Adidaksen Torsion-lenkkarini. Se on ollut ainoa kerta, jolloin olen todella iloinnut samanlaisuudesta, laumasieluisuudesta. Siitä, että katoan jonnekin toisten joukkoon.

Pahimmasta tyttökiusaajasta koko koulussa tuli opettaja. Minä aloin kirjoittaa. Ehkä se on minun lohtuhuopani, vaikka en tunnustuspöytälaatikkoterapiakirjoitakaan. Kirjoittaja on jumala, määrittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Eikä edes, lyriikkahan on oikeasti sellainen puukäärme joita saa lelukaupoista. Tekee mutkia ja näyttää aidolta, liikahtelee, pelottaa.

Ja on oikea fiktio.


Mitä tapahtui sille, joka oli ilkein? Hän kuoli viinakramppiin mökkibileissä aikuistuttuaan. Minä en koskaan ehtinyt sanoa hänelle, että hän teki väärin. Hän ei ehtinyt nähdä, ettei tehnyt minusta pysyvästi rumaa ja toimintakyvytöntä.
Ei ehkä edes tajuta, mitä tapahtui.

Ehkä se ei ole tarpeen. En minä tarvitse hänen hyväksymismerkkiään.
On hyvä kirjoittaa tästä. Se ei tee enää kipeää, vaikka nousee mieleen.