Olin tänään työkeikalla kirjastossa. Kirjastot ovat pahoja. Ensinnäkään korttini ei juuri koskaan ole validi maksamattomien, myöhästyneiden lainojen takia. Toisekseen, kirjastoissa on poistohylly. Poistuin hihitellen kahdeksan (8!) runokirjan kanssa ja kävelin niiden kanssa kotiin viereisestä kaupunginosasta. Painavia sanoja. Ja sinne jäi vielä...
Sitten tein virheen. Avasin Marja-Liisa Vartiaisen runot ja proosarunot. Kirjoittajaminäni on nyt pöydän alla, yritän houkutella sitä sieltä pois, mutta se kiukuttelee. Kerron sille, ettei mitään kiirettä: huomenna torstaina pitäisi olla vielä noin viisikymmentä toistaiseksi puhtaaksikirjoittamatonta sivua valmiina, lehtijuttu ja perjantaiksi remonttiryhmän palautteet. Niin että pysy siellä vaan, ei tässä mitään hätää.

Muuten on ollut sellaista, että pään ympärillä ravaa loputon määrä sanoja, tavuja ja asiaa. Ei tarvitse kuin ojentaa kätensä. Koskahan mulle tulee se writer's block, jota moninaiset ystävät aina valittelevat? Lentosanojen laatuluokituksesta en olisi niin varma. Viimeistään ne kuolevat silloin, kun ne ampuu alas. (Harvinaisen huono metafora tuokin. )

Oi oi. Minusta suorastaan tuntuu, että pidän siitä tyypistä pöydän alla. Aarteiden löytäminen on sellaista, luulee että maailmassa on kaikki hyvin. Vaikka onkin pieni, niin pieni, että mahtuu reilusti pöydän alle, päähän sulkahattu.