Mahdoton, mahdoton, mahdoton päivä. (saako sanojen triplaaminen ne vahvistumaan? Kuin hankaisi eeppistä lamppua ja ajattelisi, että sieltä tulee pullonhenki kun tarpeeksi ruppaa.) Aamu näytti hyvältä. Oli lehtikeikka ja oli ihan mukava päivä.
Bussissa tuli naapuri ja epäili että talossa on hometta. Se selittäisi köhinät, flunssat ja ihottumat. Ei muuta kuin positiivisin mielin eteenpäin. Soittelin serkulle ja serkku ajoi ojaan. Soitti hetken päästä takaisin ja kertoi olevansa kunnossa. Seuraava puhelu: mies on joutunut pikku kolariin. Ei hätää, mutta. Laitoin kaverille tekstiviestiä. Vastauksena oli huonoja uutisia. Luovutin. Laitoin puhelimen äänettömälle ja päätin ettei kenelläkään ole tänään minulle mitään mukavaa asiaa.
Eli jos soitit tänään, en soita sinulle takaisin. En ainakaan tänään. Lapsella on köhää, minulla on ihottumaa käsissä ja autolla on naarmu. Serkulla on oma leh...auto ojassa, kaverilla on paska päivä ja niin minullakin.

Ja jostain kumman syystä tunnen ihan oikeasti universaalista rakkautta. On hyvä, että kaikki on vain melkein huonosti. Jokainen hengittää, jokainen elää. Ja tunnen äkkinäistä tarvetta kääntyä nopeasti, kirjoittaa jotakin kerran oikein. Kuolemanpelko on rehellisyyttä. Menen wordiini, käperryn nyt sinne. Se on minun huonon onnen lamppuni, ei tee koskaan minusta tyytyväistä, mutta onnellisen kyllä. Vain kerran tai kaksi kuukaudessa, mutta edes.

En pelkää. En suostu. Kuinka hukkaan kaikki menisikään.