Kyse ei ole otsikosta riippumatta aviokriisistä, joten nopeimmat voivat laittaa nitrot takaisin rintataskuun.

Tein äsken jotain, joka kuulostaa lähinnä naurettavalta. Sitä se ei silti ole, vaan melkein sankarillista, jos itsestään voi niin edes sanoa. Olen kuullut alun naurettavan pianoriffin monessa paikassa vuosien varrella- radiossa, telkkarissa ainakin. Olen vaihtanut kanavaa. Olen vältellyt.
Kyse on naurettavasta 80-luvun kappaleesta, joten mitä minä pelkään. Kymmenvuotiasta itseäni? Tänään regressio oli kohdattava. Tunnustan, että istuin tässä tietokoneella kuulokkeet päässä ja lauloin karaokeversiota Leevi & Leavingsin vanhasta naurettavasta hitistä ja itkin. Taannun biisin kuullessani alle kymmenvuotiaaksi, joka istuu sohvalla katsomassa äitiä meikkaamassa. Kaikki on menossa rikki- äiti juo. Minä olen ymmärtänyt sen ensimmäistä kertaa. Virtahepo on astunut olohuoneeseen.

Tämän päivän Suojelijat-jakso kolahti. Vaikka kyseessä on laskelmoiden tehty suomalainen draama, vartija Merituulen isän ja veljen elämään puuttuva sijaisvanhemmuus ahdisti liikaakin. Osui ja upposi? Kyllä vain. Kun minä katson itseäni peilistä ja näen äitini (vain lasi puuttuu ja kaikki muut ulkoiset merkit, kipua kantaa läheinenkin, pyrkii korjaamaan sen mitä korjattavissa ei ole), näen  saman vartalon ja kuulen samat sanat, olen oppinut läheisyydestä (ja kaukana olemisesta) liikaakin. Mutta myös sen, että en ole äitisi enkä enää lapsesikaan.
Minulla ei ole sinisiä luomia eikä mantelinmuotoisia kynsiä. Minä pidän sinusta, kaukaa ja kunnioittaen. Kunpa voisin sanoa, että sinä selvisit siitä.

Mutta en minä sinä ole. Enkä edes sijaisnäyttelijä, sellainen joka tekee kaikki vaikeat temput. Tämän yhden tein. Nyt hymyilyttää. Kyse on rajoista. Siitä, että voi katsoa junan ikkunan läpi toista silmiin.