Kun kaksikymppisenä muutin mieheni luo, hän oli juuri valmistunut suurtalouskokiksi. Samoihin aikoihin sloganeihini kuului "mä en tajua, miten joku voi tulla ylipainoiseksi, kun mä en koskaan liho"- tyyppiset heitot. Elopainoa oli parikymppiseksi mennessä kertynyt noin 46 kiloa, ja kokemusta painonhallinnasta oli sen verran, että jos syö päivässä litran purkin jogurttia ja puolikkaan Saarioisten roiskeläpän, se pysyykin siinä. Olin siis todellinen painonhallinnan asiantuntija- ja puoli vuotta siitä, kun olin kantanut laatikot sisään ovesta, kaksitoista kiloa oli kertynyt helposti. Olin edelleen hoikka, mutta en enää anorektisen näköinen. Ja poskissani oli upea luusto. :)
Kaksikymmentäkolmevuotiaana edellissyksyinen vatsatauti syntyi ja suunta oli vain ylöspäin. Vauva-aikanaan Aaron (noin kahdeksan ja puoli vuotta) huusi allergioitaan yötä päivää. Lapsikilot kertyivät, tosin vasta synnytyksen jälkeen. Kolme vuotta myöhemmin kuopuksen syntyessä homma livahti lopullisesti hanskasta: meillä oli jossain tällä välillä olleet hauskat uudenvuodenbileet, joista serkkuni toimitti puolen kuun aikaan valokuvia. Katsoin ne ja ilmoittauduin kaksi päivää myöhemmin painonvartijoihin. Tulos - 15 kg ja painoa jälleen vain hiukan yli viidenkymmenen kilon. Sitten tuli se kuopus ja sama homma. Kaksi kertaa kokeilleena tiedän nyt, että alle 70-kiloisen laihdutus painonvartijoissa on aivan turhaa hommaa. Mainoksista huolimatta saa nähdä kolme kuukautta nälkää ja ylläpito ei onnistu.
Homma menee näin: olen maailman paras laihduttaja. Kiloja karisee ja optimistina heitän kaapistani pois kaikki vaatteet, joiden koko ylittää numeron 36. Nautin olostani puoli vuotta, kunnes alan löysätä ja syödä vähän herkkuja perjantaisin (ja torstaisin, ja sitten kaikkina päivinä joiden nimissä on r- kirjain, kuten marnantaisin ja tirstaisin). Ennen pitkää peilikuva ei enää ole peilikiva. Ja tätähän ei sovi tunnustaa, sillä painon nouseminen ei ole merkki itsekurista ja itsekurin puute ei ole muodikasta.
Ja itsekuriahan minulla on. Jätän väliin aamiaisen. Syön lounaaksi vain ruokaa, jonka rasvaprosentti ei ylitä kolmea. Vaihdan ruisleipään, punnitsen itseni kolmesti päivässä ja sata grammaa plussaa on katastrofi. Juhlissa romahdan ja istun pöydässä kunnes mies helisyttelee autonavaimia ovella. (Ja nappaan eväät vielä mukaan, jos vain saan, saanhan?) Itsekurini herättää toisissa kunnioitusta. Katsokaa, kuinka sillä on pieni perse ja kaksi lasta. Olen ylpeä saavutuksestani, joskaan en itsestäni, vieläkään. Tai olen, kunhan vaaka pysyy somissa lukemissa. Puoli vuotta, vuoden. Hemmottelen itseäni kampaajalla ja rakastan itseäni taas. Kirjoittaminen sujuu, parisuhde sujuu, olen loistava, iloinen (ja nälkäinen) äiti. Ystävän kanssa puhumme ruuasta ja tarjoamme sitä muille. Oikeasti. Olenko lievästi sanottuna vähän kipeä.
Mikä siinä on, että en kolmekymppisenäkään tajua luoda ruoka-nimiseen ystävääni järkevää ja mukavaa suhdetta? Ruokahan on ilonaihe. Silti elän yhä syödäkseni, en syö elääkseni. En ole syömishäiriöinen, lievästi pakko-oireinen vain. :) Mikä siinä on, että ei tajua lopettaa jojottamista. Söisi aamupalan, söisi hyvän ja herkullisen lounaan laskematta kaloreita, söisi vähemmän karkkia, liikkuisi ja nauttisi kehostaan. Hyväksyisi sen, että näyttää äidiltään sellaisena, kun äidin varhaislapsuudesta muistaa. Olen saman ikäinen. Olen ok. Olen toisinaan jopa kaunis.
Huomenna syön aamiaiseksi puuroa ja nautin olostani. Katson peiliin ja sanon että olethan sinä sittenkin aika kiva. Ja nainen, joka ansaitsee hyvää ja kaunista, painosta riippumatta. Eikä hyvä ja kaunis välttämättä ole kaupassa viimeinen hylly kassojen lähellä.
Annetaanpa naiset itsellemme vähän armoa tänä vuonna. Tykätään siitä, mitä ollaan. Tämä on tasapainon etsimisen aika minulle. Sen voi ajatella laajemminkin.