Mikä siinä on, että kun eniten tekisi mieli itkeä, nauraa hysteerisesti. Kun tekisi mieli sanoa rumasti, kättelee ja kävelee pois. Tekisi mieli nukkua nyt. Ei tule uni.

En minä ennen tällainen ollut, surujenkantaja- vai muistanko väärin, itseni? Tiedän kyllä hyvin kuinka aika ja tahto vääristävät muistikuvat miellyttävimmiksi. Mutta mitä ihmiselle jää, jos kaikki tuttu rutiini, luottamus pärjäämiseen maailmassa, kaikki sellainen johon heikkouksissaan tarttuu, viedään pois?

Se, mistä tänään puhun jääköön minun ja muutaman, tuntemani sadan ihmisen salaisuudeksi. Olen enemmän kuin uskoisi hajalla. Ja vaikka nauroin, ei naurattanut.

Onneksi aina lopuksi saa tulla kotiin, halata halata halata. Voi kun se itku edes tulisi. Mutta nyt on korvissa, suussa, nielussa, silmissä, kehossa tukot. Hiljaa.

(Lyyrikko tukehtuu paskantamaansa kliseeseen. Mutta ahdistukselle ei ole tuoreempia sanoja.)