Väsymys on ollut viime päivinä kova. Miehen opiskelukuviot lisäävät painetta: paljon on ollut saatava valmiiksi ja nopeasti. Tämä on luonnollisesti siirtänyt lisää tehtävää allekirjoittaneen kontolle. Olen tuijottanut wordissa vilkkuvaa kursoria- mikään, minkä saan tehdyksi ei vastaa tarpeeseen saada sanotuksi paljon. What a statement. Ajan puute on vihollinen, jonka hyökkäyksiä vastaan olen voimaton.
Kuitenkin, kuitenkin olin tänään onnellinen kun saattelin kahdeksanvuotiasta koulutaksiin. Unohdin tosin sanoa turvallista koulupäivää... Viime aikojen tapahtumista on puhuttu liiaksikin eri medioissa, enkä lähde nyt sille tielle. Oli kuitenkin ilo ja onni saada pidellä kahdeksanvuotiasta kädestä, puhua ja halata. Siinä hän on. Heli leikkasi viisivuotiaalle irokeesin käydessämme. Siinä hän on, pieni pystytukka joka tuoksuu omenageelille (huomasin, että tukanleikkuun jälkeen vessassa tuoksui omenalle ja nestemäinen geelini oli huvennut kuin itsestään...) Siinä he ovat. Joku syy kiireelle. Syy miksi asioita ylipäätään tehdään. Syy nousta aamuisin ylös.
Kuulostan äitiuskovaiselta. Yritän vain keksiä syitä nousta aamulla ylös, kuunnella kun joku sanoo että en vastaa huutoon. Keksiä syyn yrittää. Onhan niitä.