Mieheni pohtii tuossa vieressäni omalla koneellaan leimoja. Esimerkiksi sitä, millaisen leiman saa, jos ajaa pinkkiä kuplavolkkaria. Älykkään ja taiteellisen? Metroseksuaalin? Vai pitääkö ostaa Lady in Pink- tyylinen pusakka?

Pitäisiköhän ajaa ajokortti? Tajusin juuri, että tulee vielä päiviä, jolloin minun pitäisi olla siellä, täällä ja mielelellään vielä tuollakin.

Kello on 23: 27. Pitäisi vielä mennä saunaan ja sitten nukkumaan. Ensi viikolla tämäkin yöeläjän elämä saa uudet raamit. Harkitsen myös kampaajalla käyntiä, mutta se voisi olla jo liian extremeä.

Huomenna on lauantai. Mies on töissä ja minä kaksi seuraavaa lauantaita. Sunnuntaisin on noustava horroksesta, tehtävä rehellisesti sanottuna työtä koneen ja kynän kanssa. Aika riittää paremmin, kun sitä on vähän.

Kuka sen tietää, kuinka paljon, loppujen lopuksi. Ei taas mitään lisättävää. Paitsi että taisin äsken ohimennen luvata, että mieheni saa ruman auton joskus maailmassa, sellaisen jolla ei koskaan ajeta. Ihan vain nostalgian vuoksi, siksi että alamme tulla ikään jossa ruinaaminen ei ole rumaa, eikä halu vielä säälittävää.

Tunnustan: virnistelen.