Tulin ajatelleeksi, kuinka paljon ihmiset muuttuvatkaan. Tapasin ensimmäisten työvuorojen aikana vanhan luokkatoverin, jonka olin nähnyt viimeksi yhdeksännen luokan kevätjuhlissa. Silloin hiljainen, vähän äänettömästi vuosien varrella kiusaamiseenikin osallistunut poika oli muuntautunut vuosien varella mukavaksi kolmikymppiseksi mieheksi, joka oli lähdössä rauhanturvaajaksi. Juttelimme tovin ja oli oikein mukavaa nähdä häntä.
Toisaalta. Ensimmäisen luokan kevätjuhlissa minä olin rivissä laulava päivänkakkara, mutta nykyinen mallimamma Jenni Ahola oli aurinko. Vielä nykyäänkin, kun julkimo Jenni Ahola vilahtaa telkkarissa tai seiskan kannessa työpaikan pöydällä, minä ajattelen kultaista huivia. Kuudesluokkalainen Jenni Ahola ei halunnut leikkiä kanssani, koska "hän oli kaunis ja minä ruma." Aholalla on edelleen kullanvärinen huivi ja omat vuorosanat, kun taas minä yritän edelleen astua pari askelta rivistä ja laulaa muita korkeammalta, jotta ääneni kuuluisi. Hyi häpeä, opettaja Jari N. Annoit minulle lapsuuden trauman. :)
Toisaalta taas. Minä osasin kuudennella kirjoittaa ystäväkirjaan ammattihaaveriville NÄYTTELIJÄ komeasti j-kirjaimen kera. Jenni Aholan rivillä luki (kun hän oli ensin koleasti ilmoittanut suostuvansa kirjoittamaan kirjaani) TARJOILIA. Ja minusta tuli lopultakin kaunis, tosin vasta kun olin odotellut 15 vuotta. Sillä ei ole mitään tekemistä huivien, aurinkolasien, Pradan, peräpukamavoiteen tai jeesusteipin kanssa. Se on sitä, kun aamulla kertoo itselleen, kuinka kivaa on nousta, katsoa peiliin, olla tässä vaillinnaisessa kropassa jota ei tee edes parhailla tempuilla täydellisen näköiseksi. Konteksti, täytyy aina muistaa konteksti: rinnat eivät ole enää tarkkaan ottaen leuan alla, mutta niissä onkin riippunut pari aurinkopoikaa.
Muistan aina kertoa lapsille, kuinka he ovat aurinkoja, eivät päivänkakkaroita. Jos he osaavat kuudennella luokalla jo kirjoittaakin, asiat ovat lopulta aika hyvin.