Kirjoitan tätä viikonloppuni alkajaisiksi lauantai-iltana kello 21: 01- pääsin kyllä jo töistä kello 15.30, mutta asettuminen on kestänyt näin kauan, kävimme nimittäin välillä kylässäkin. Viikonlopusta tulee sitten lyhyt, mutta ainakaan nyt se ei tunnu haittaavan kun saan olla töissä hyvilllä mielin ja keskittyä sitten kotiin, kun tulen takaisin tänne.
Kirjoitin jokin aikaa sitten lähisukulaisesta joka oli tuolloin joutunut sairaalahoitoon. Nyt kävi sitten niin, että pappani menehtyi sairaalassa ja sain suruviestin keskiviikkona. Sitä ei sitten lopultakaan tajua, kuinka lyhyillä juurilla ihminen on kiinni maassa- useimmiten vain kaksi sukupolvea. Minä olin ja olen aina ollut heikosti kiinni niissäkin juurissa, koska välillämme on matkaa 550 km ja suhde on ollut vaikea (ei mahdoton!) rakentaa.
Suren siis sitäkin, että en saanut tutustua isovanhempaani niin hyvin kuin olisin voinut. Hän tapasi minua ja perhettäni aina mielellään ja kertoi juttuja.Mietin tässä eräskin päivä yhtä juttua, mutta en saanut mieleeni miten se meni. Kuten joskus kirjoitin, joka ihmisen mukana kuolee suunnaton mahdollisuuksien määrä ja yksi maailmankieli.
Tämäkin lihas, joka liikkuu tiedostamattani hampaankoloissa, nuolaisee huulta, värisee sanan painosta kun vastaan miehen kysymykseen, makaa lopulta liikkumattomana suussani ja alkaa hajota. Kuolema. Eikö ole uskomatonta, että minä kuolen, sinä kuolet ja, kaikkein kauheinta, jokainen solu jota tällä hetkellä muissa ihmisissä rakastan lopulta hajoaa olemattomiin.

- - -
Yhtäkkiä tekee mieli suudella, syödä, rakastaa, naida, seisoa kuuman suihkun alla, kirjoittaa, saada lapsi, ei sittenkään, sehän kuolisi joskus, halata lasta, itkeä ja nauraa, olla selät vastatusten ihan varmana kaikesta, puhua Helille (siinä on aina järkeä!) ja olla puhumatta, hengittää puhelimessa, oikeastaan sanoin jo itkeä, itkeä sillä tavoin kuin kevätjuhlissa itketään, kaiken järkevän minkä maailmassa voi tehdä voi listata aika lyhyeen, eikä tässä vielä kaikki.