Suihkussa se yhtäkkiä iskee, tai aamulla pihamaalla, ja kaupassa. Yhtäkkiä on onnistuneesta avioliitosta, lukuisista ystävistä ja lapsistaan huolimatta yksin- ja alasti.

Tänä aamuna tunne tuli seurakseni suihkuun eikä se ollut ylellisyyttä "että minä nautin sitten tästä yksinolosta"-tyyppistä hekumointia. Olin vain yhtäkkiä yksin. Olo tuli surkeaksi.

Suoraan sanoen uskon, että yksinäisyydentunne on biologista laatua- siis, jokainen on ruumiissaan, mielessään loppujen lopuksi ihan yksin.

Olen ollut viime päivinä paljon ihan konkreettisen yksinkin. Lapset ovat sopeutuneet uuteen kotiin niin hyvin, että aamulla kuuluu huomenta, kiitos ruuasta ja heippa, päivällä sama, ja illalla kiitos ruuasta ja hyvää yötä. Kaverit vievät mukanaan. Tänään olenkin haronut lapsia luokseni. Pelkäänpä, että tunne on pysyvä. Varsinkin esikoisen kanssa eletään jo sitä vaihetta (8v!) että kavereiden kanssa on jo ihan omat jutut. Sama kahdeksanvuotias kävi kaverinsa kanssa syntymäpäivänään kaksin kaupassa (kaksi tienylitystä!) ja minusta tuntui, että kellistyn kumoon/repeän, kun minua pelotti.

Kaksi viikkoa töihin paluuseen, sitten muutama viikko töitä ja vapaapudotus. Minun on löydettävä työpaikka, ja minun on löydettävä se nyt.

Kirjoitan taas. Missä on omnipotenssi, missä kaikki se "minä voin, pystyn, osaan"- mentaliteetti, joka yleensä liittyy tähän vaiheeseen? Mutta sitten tajuan, että tänään onkin merkkipäivä, jona suren joka vuosi. Kesän kuolinpäivä, säästä riippumatta.