Moninaisia itkun siemeniä on ollut liikkeellä tänään. Kävin tänään toiseksi viimeistä viikkoa töissä tuolla MLL:n toisessa perhekahvilassa. Olivat varautuneet kortin ja kukkien kera, yllätykseksi. Itketti ja nauratti. Yksi äideistä oli varannut kauniita kynttilöitä, joita ei kyllä raski polttaa. Suloinen J- poika oli askarrellut kortin yhdessä äidin kanssa. Lahja oli ihana, mutta kortti on aarteeni, keltainen ja punainen. Olin haikea ja nieleskelin kotimatkalla. Olin liikkeellä pyörällä, 12 kilometriä tänään. Jalkoihin sattuu, en ole tottunut liikkeeseen, vielä.
Äiti soitti. Läheinen on joutunut sairaalaan. Minä tunnen hänet jo verenperintönä, paremminkin voisin jos välimatka ei olisi melkein voittamaton. Huoli on kova. Lapsuusmuistona on jäänyt mieleen illuusio ikuisesta elämästä. Tiedän enemmän kuin pitäisikään, matkankin päästä.
Suru on sittenkin se, joka lypsää kyyneleet lopulta ulos. Vielä tapahtui jotain, josta en tässä kerro. Haluaisin uskoa enkeleihin. Fiktiivinen hahmo leijuu erään ihmisen yllä, sinne sen lähetän. Olen ennenkin uskonut mielikuvitukseen. Tämä päivä jää mieleen romahdusten päivänä, sellaisena kun keho tai mieli pettää. Haikeana. Itkuisena ja karheana.
Näin edellisenä yönä sairaalaan joutuneesta unta. Olin lapsi, syötin pohjoisen kaupungissa oravaa, joka olikin oikeasti tyttö. Hän oli koko ajan takanani. Hän ei koskaan tullut aurinkoon, minun ja auringossa hohtavien valkoisten kivien väliin. Hyvä vai huono enne? Näin ennen ystävien eroilmoitusta heistä unta. Olimme tyhjässä talossa, joka seisoi katollaan kahden valtaisan kivenlohkareen välissä. Maailma meni seuraavana iltana katolleen, tuli jotakin odottamatonta.
Puhuin Helinkin kanssa. Puhuttiin, kunnes tuli hämärää ja uupumus. Helin kanssa voi puhua siihen ja sen yli. Opettelen vasta kysymään ensin ja kertomaan sitten. Ei se tänäänkään onnistunut, mutta yritän sentään elää eläimen viettieni kanssa. Syön lautaselta ja anon vasta sitten silmillä lupaa. Heli ymmärtää- sehän siinä pelottavinta onkin. Jos on niin vahva, jos on niin hauras.
Tällaista, kryptistä ja kangertelevaa. Ehdotin Helille, että alan misantroopiksi, en ota puheluita vastaan. Heli nauroi. Maailma ei pysähdy, jos sitä ei ota vastaan. Se menee. Se menee niin kuin se menee. Me olemme Helin kanssa niitä, jotka uskovat pitävänsä kasassa, kun oikein pyristelevät. Haikeus, kipu, pelko ja suru löytävät kuitenkin läpi vahvimmastakin kasasta hiekkasäkkejä.