Täältä sitä raportoi ulkomaantoimittaja Sarah. Olen ulkomailla, siis seitsemänsadan metrin päästä entisestä kotosta. Ja silti tuntuu, että vihdoin kotona. Muutto on siis tehty. Eilen meni yöllä niin myöhään, että lopulta käkätettiin soikeina Timpan ja veljekset co:n kanssa mäkkärissä yöllä- tuli mieleen teinihyrskäajat.
Mitään muuta ei mennyt rikki kuin yksi lasi kehyksestä ja eräs juomalasi.
Käytiin tänään kämpällä (entinen koti) ja tuntui, etten koskaan asunutkaan siellä. Outoa. Tämä oli siis hyvä muutto.
Muutokset voivat olla vaikeita ja kipeitäkin. Lähellä, tosi lähellä surraan nyt, kun mikään ei alakaan vaan hajoaa. Tai rakentuu, hitaasti, sitä ei vielä tiedä. Harvojen ihmisten surun tuntu on niin henkilökohtaisesti läsnä olematta oma. Suru on hyvin yksityistä, jakamatonta. Jos minä suren toisten ihmisten parisuhdetta, niin suren sitä, mitä itse siinä menetän kun onkin yhden sijaan kaksi erillistä (sellaisia ihmiset ovat toki parisuhteessakin). Tai: suren sitä että toinen suree, tuntee olonsa pahaksi.
Kaiken lisäksi olen lapsellisen mustasukkainenkin siitä, että sielunsisko ei pura suruaan ensisijaisesti minulle. Siis: Sarah itse on niin korvaamaton, että hänet on soitettava heti paikalle laittamaan laastaria haavan päälle vaikka muutonkin keskeltä, eikä sitten varmana ketään muuta. Damed, nainen on vasta 31, yrittää opettaa lapsilleen hyviä tapoja ja jakamista eikä itsekään osaa jakaa. Ikään kuin ystävyys nyt olisikaan parijono, johon ihmiset laitetaan järjestykseen parhauden, pituuden tai jonkun muun ominaisuuden mukaan. Sitäpaitsi, suruaan voi ja tulee hoitaa juuri niin kuin tahtoo, ilman että muut vieressä alkavat mittamaan itseään. Mutta siis, ulos kaapista: joskus päässäni käy lapsi, joka olin kauan sitten.
Se on kiinni siitä, että olen oikein opetettu siihen, että ihmiset lähtevät. Se on kirjoitettu niin syvälle minun koodaukseen että se ajatus ei lakkaa toimimasta ikinä. Sarahilla on vinkein parisuhdekin ikinä: neljätoista vuotta ja vielä kyselee, et hei pysyt sä siinä? :)
Tämä on meidän entiedämonesko kämppä. Haettiin lapset illalla kotiin, saunotettiin, syötettiin ja nukutettiin (projekti kesken). Kaiken keskellä piippaa puhelin: sielunsisko pahoittelee, ettei jaksa vastata puhelimeen, kun sydän särkyy. Kirjoitan, että älä nyt hitossa pahoittele mitään. Kerron sen hänelle: jotkut ihmiset pysyvät, vaikka liikkuu. Kerron sen samalla itselleni, olen nolo.