Olen nukkunut neljä tuntia, mutta en suinkaan omasta tahdostani. Pääsin myöhään nukkumaan ja valoisan aamun koittaessa unet lopahtivat aamuviideltä kesken.
Ilta meni, niin kuin itse asiassa eilinen päivä ja aamukin, pakatessa. Väsymys purkautuu lähinnä nauramisena: Timppa oli eilen laittelemassa keittiössä jotain ja kun ahtauduin samaan väliin ottamaan kaapista jotakin, Timppa sanoi että älä nyt sinne mene, et sä sinne mahdu. Totesin viattomasti kattilakaapin ovesta pitäen, että en ollut kaappiin menossakaan...
Timppa keksi myös Muuttajan Survivor-pelin. Se on sellainen, että pakataan pakasteet pahvilaatikkoon, jonka päällä ei lue mitään. Sitten uudessa kämpässä voi leikkiä leikkiä nimeltä Missä ovat pakasteet. Ne löytyvät viimeistään  viikon päästä.
Idea syntyi, kun ehdotin pakkaavani vajaaseen laatikkoon olohuoneen lampun. Minulle on kerrottu sittemmin, että olohuoneen lamppuja ei pakata laatikoihin. Ne laitetaan asunnossa-niin- kattoon. Ensimmäiseksi. Mutta pakkaamisen sumentama pääni hukkasi ajatuksen hetkeksi.
On muuten kaamea fiilis, kun tietää joutuvansa vetämään vähintään kymmentuntisen päivän kahden Duudsonin kanssa näin vähillä unilla, varsinkin kun samalla on pakattava raivokkaasti. Varsinkin kun ehtisin nukkua nyt vielä vähän. Mutta ei auta, olen yrittänyt tehdä niin kaksi tuntia unta saamatta. Kun ei nukuta, niin ei nukuta. Päänsärky tekee tuloaan, mutta kehoni väittää silti sinnikkäästi saaneensa ihan tarpeeksi.
Huomenna on Tallipihalla Runon ja Suven päivän merkeissä perinteinen runotapahtuma, paikalla mm. Helena Sinervo. Kyllähän tuonne pitää päästä. Luultavasti vedän penkin päässä sikeitä, mutta olenpahan paikalla, kun jotakin tapahtuu. Lyyrinen minä on muutenkin joutunut nyt muuton alla heitteille ja kodittomaksi, kun pakkaaminen vie kaiken ajan. Korkkaan sitten uudessa kodissa uuden työhuoneen, ehkä. Nyt saan tehdä sen kuten ihmiset pöydän ääressä istuen, enkä lattialla, sohvan takana kyyristellen tai sängyn reunalla läppäri sylissä keikkuen, niin kuin nyt, kiitos Janin joka soitti eilen, että hänellä olisi minulle pöytä. Jos vain enää osaan. Tiedättehän sen "miten kirjani ovat syntyneet?" -luentosarjan, aiheesta lienee tehty joku tv-ohjelmakin joskus. Miten runoni ovat syntyneet? Kyyhöttämällä. Säälittävää. Ei ihme, että niillä ja minulla on kaikilla vähän väärä selkä.
Jonka kanssa on muuten tämäkin päivä lyötävä menneisyyttä laatikoihin, joiden päällä lukee esimerkiksi: kirjoja ylähyllystä. Kirjoja toiseksi ylimmäisestä hyllystä. Kuka keksisi järkevän tavan pakata jo kerran aakkostetut kirjat niin, ettei niitä määränpäässä tarvitsisi aakkostaa uudelleen? Kuka keksiikin, se en ole minä. On minullakin ongelmat.

Kello on vartin yli seitsemän. Mitäköhän sitä sitten tekisi?