Kävimme tänään hakemassa videotykkiä varten valkokankaan Heliltä ja Janilta. Heli antoi minulle samalla muutaman paidan, uusia osa. Virheostoksia hänelle, mutta minä peilailin iloisena.
Tuli puheeksi keltaisten iltapäivälehtien uutisointi. Heli ja Jani muistelivat nähneensä joskus iltapäivälehden kannessa suurin kirjaimin jutun aiheesta "Presidentti vaihtaa suutaria." Sivun alareunassa oli ollut pienellä uutinen lapsen tapaturmaisesta kuolemasta.
Vrt. keltaisen lehdistön erään lehden tämänpäiväinen nettisivu, jossa lukee isolla heti ensimmäiseksi UUDET KUNINKAALLISET- tangofinaali taisi olla tänään. Jutun alla on pieni otsikko huvipuistotyöntekijän kuolemasta. Toki keskustelu kuolemanuutisten tarpeellisuudesta on myös tärkeä osa mediakritiikkiä, mutta silti: mielenkiintoiset preferenssit näillä.
Olen toki kritisoinut sitäkin, kuinka kuolema on median happy hour. Minusta ei taida koskaan tulla hyvää toimittajaa. Se tosin johtuu siitäkin, kuinka vieras olen kaikelle hypetykselle yhtään mistään, ja kuinka sosiaaliset nokkimisjärjestykset kuvottavat minua. Tosin, se johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että en tajua niitä, en osaa lukea ihmisistä niitä. Tämä johtaa minut välillä kiusallisiin tilanteisiin. Esimerkiksi: paikka NN, henkilöt N ja N (julkisuuden henkilöitä), minä. Tervehdin henkilöä N melkein vahingossa, koska olen tavannut hänet jossain. Tajuan virheeni vasta kun henkilö ei vastaa tervehdykseen, on varmaan tottunut kaikenlaisiin kouhottajiin. Yritän paikata tilanteen kertomalla, että henkilö N on tullut työkuvioissa vastaan. Tilanne on kiusallinen, henkilöiden ilmeissä karehtii lievä huvittuminen.
Luultavasti en jää mieleen edes omituisen ja sekavan käytökseni johdosta. Enkä edes tervehtinyt siksi, että henkilö N on julkisuuden henkilö. Tervehdin, koska äiti opetti aikanaan, että joskus tavattuja henkilöitä tervehditään. Äiti ei vain kertonut, että se on noloa, koska jos tavattu henkilö on julkinen eläin, despoottitoimittajan pään ylle syttyy tuolloin neonvalo, jossa lukee: opportunisti.
Ongelma on siinä, että en ole koskaan ollut kovin kiinnostunut julkisuuden henkilöistä. Minua ei kiinnosta, kuka on kenenkin suutari. Mielestäni se johtaa sellaiselle tielle, että kissan takista tulee tuluskukkaro. Mutta ihminen on zoon politikon, eikä asian historiallisia, poliittisia, taloudellisia merkityksiä voi ohittaa. Siitä näkökulmasta itsesäätely on merkityksellistä, vaikka olenkin näistä sosiaalisista merkityksistä välillä täysin hukassa. En voi kuin ihmetellä. Tutkimusten mukaan suurin osa kommunikaatioista on ei-kielellistä. Tiedetään. Kun olen itse lähinnä kielellisellä tasolla herkkä, enkä osaa lukea sanatonta kommunikaatiota edes yksilön, saati yhteiskunnan tasolla, on tekeillä koko ajan nolo soppa. Minkäs teet. Tämä postauskin lienee sellainen.