Puran tilanpuutteesta äkillisesti puhjennutta ahdistustani pakonomaisella kaappien, komeroiden ja lattiatilan siivouksella. Ihminenhän tarvitsee siis välttämättä esimerkiksi laatikollisen vanhoja VHS-kasetteja. Tämä tarve ei ole lainkaan verrannollinen siihen, että niitä kasetteja ei ole katsottu moneen vuoteen- aika harva kestää nykyisellään katsoa edes VHS-tason kuvaa puhumattakaan siitä, kuinka tarpeellisia ovat esimerkiksi Uuno Turhapuron aviokriisin, viisi vuotta vanhojen Survivors-jaksojen tahi vielä vanhempien nauhojen omistaminen.
VHS-kasetit menevät siis naapuriin tai kuvanauhojen hautausmaalle. Samalla tässä on menossa erään aikakauden loppu, sillä minähän kuulun siihen sukupolveen joka on nähnyt VHS-tekniikan nousun ja tuhon. Se oli eräs uusivuosi, jolloin vanhempani ja tuttavaperhe asensivat ensimmäisiä videoitamme koko illan. Minä menin seuraavana päivänä pihalle ja sain välittömästi valehtelijan maineen: tulin kertoneeksi kavereille, että nyt telkkariohjelmia voi katsoa silloinkin, kun niitä ei tule telkkarista, vaan ne voi nauhoittaa kasetille. Kavereiden mielestä olin tyhmä: kasetillehan voi nauhoittaa VAIN musiikkia.
Muistelen tässä samalla ensimmäistä koskaan näkemääni elokuvaa. Meillä oli lapsena kotona hoitaja, jonka poikaystävän luokse tehdystä vierailusta muistan ainoastaan ensimmäiset näkemäni videot ja poikaystävän kasvot ja etunimen. Haaveilin, että isona minullakin on mies, jolla on ainakin videot ja sata elokuvaa. Pitäisi olla varovainen sen suhteen mitä toivoo: nyt minulla on mies, jolla on videot ja ainakin sata kasettia (tosin, nyt niistä viimein päästään eroon, toivottavasti.) Tuo ensimmäinen elokuva, jota siskon kanssa pitkään kaihoten muisteltiin, oli Disneyn (?) Topi ja Tessu.
Minulla piti olla lapsena tehdyn suunnitelman mukaan vuonna 2000 24-vuotiaana aviomies, kaksi lasta, useampi  julkaistu kirja, hyväpalkkainen ammatti ja vahva asema yhteiskunnassa. Jossain määrin on todettava, että projekti on yhä kesken. Aika loppui kesken, sekä minulla että nauhurilla.