Seitsemän vuotta sitten olin todennäköisesti hyvällä tuulella, mutta hirveän väsynyt. Olin ensimmäistä kertaa häissä- omissani.
Tänään oli sitten toinen ensimmäinen kerta. Vietin hääpäivääni jalkapallomatsissa. En uskalla luvata, että viimeistä kertaa. Mies tuli kotiin ja sanoi, että sinne mennään. Katsoin, huijaako. Ihan oli vakava naama. Sinne mentiin. Vielä portilla katsoin taakse: niin monta kivaa pikku ravintolaa...!
Peli on kumma: se vie mukanaan, vaikka ei siitä mitään tajua. Tavallaanhan homma oli ihan kuranttia:  monen kesän jalkapallolesken on syytäkin viettää hääpäivää juuri pääkallopaikalla, joka Tampereella on Ratinan Stadion.
Stadioneilla murahtelee kollektiivinen eläin. "Ei, kyllä, nyt, nyt." Minulla on kulttuurishokki. Eikä yhtään vähiten siksi, kuinka innolla olin mukana.
Ensi viikolla me menemme kyllä ravintolaan.Tänään meillä ei ollut lapsenvahtia, joten tänään sinne tai mihinkään muuhun kuin perhemenoihin ei olisi mentykään.
Kuopus oli oikein nätisti viimeiset viisi minuuttia ja tavattoman ylpeä siitä. Kannoin kaveria autolle päin, kun hän pussasi minua poskelle ja kuiskasi: "Se oli ihan mun kaikkein parasta käytöstäni."