Tänään työ asetti haasteen eteen: miten kohdata suru empaattisesti, ammattimaisesti, mutta kuitenkin ihmisenä. Sain kuitenkin kakistettua suustani ilmeisesti oikeat sanat. Vastaanottava ihminen sanoi ainakin niin, että jonkinlainen johdatus oli siinä takana hänen mielestään, että paikalla olin juuri minä. Ajattelin, että olin vain välikappale sanomassa jotakin tarpeellista.
Illalla oli toisenlaista: Mortenin tarhakaverit tulivat juhlimaan Mortenin syntymäpäivää. Kauheaa meteliä, hälinää ja innokasta hauskanpitoa kahden tunnin ajan. Olimme päiväkodin pihassa heittämässä vesi-ilmapalloja, makaroniviestiä vetämässä sekä tietovisailemassa. Pojilla oli hirveän hauskaa, ja muutaman äidin kanssa ehkä pidetään yhteyttä jatkossakin, jotta viisivuotiaamme saisivat nähdä kavereitaan myös kesällä. Lopuksi jaoimme kunniakirjat jokaiselle: "onnea, olet voittaja. " Niissä urheilukisoissa jokainen mukana ollut voitti!
Nyt pitäisi käydä lehtijutun kimpppuun. T. on töissä koko viikonlopun, äitienpäivänkin. Ensi viikon työsuma ei oikein jätä rauhaan: minulla on kasa lehtihaastatteluja odottamassa, dedikseen viikko. Jotenkin selviän, varmaan. Sitten T. jo lähteekin Espooseen kouluun ja jään lasten kanssa kolmisin. Se tarkoittaa sitä, että kirjoittaminen saa odottaa vielä ainakin puolitoista viikkoa, jos en pääse tänä viikonloppuna sen alkuun. Ehkä silloin sitä voisi harvoina vapaahetkinä jatkaakin. Olen alkanut selvitä viime viikonlopun kirjoittajakurssista ja sen aiheuttamista sekavista ajatuksista. Olen oikeastaan siinä vaiheessa, jossa teksti on vähän arkaa muiden silmille- ei niin, että en kestäisi palautetta, on vain niin että se on liian kesken, se ei kestä sitä että se pilkotaan paloiksi nyt ennen kuin itsekään tiedän mitään suuntaa.
Aiemmin mainitsemani ruumiinkulttuurin muuttuminen Ruumiin Kulttuuriksi- ajatus kaivelee vielä jotenkin. Ehkä siitä irtoaa jotakin ajatuksia, kun pääsen vielä pidemmälle. Kirjoittaminen, niin, se alkaa taas olla sellaista että siihen voisi sulkeutua menemättä umppuun. Kun tulisi kesä, loma, aikaa. Olen tosiaan pystynyt heittämään ajatukset paineesta, suoriutumisesta jo aika hyvin taakse. Sen näkee siitä, että aika ei riitä siihen, että saisi kaiken tarpeellisen paperille asti, teksti tulee raakaharkkoina ja sitä tulisi paljon.
Jonkinlainen juhlan aihe sekin. Olin eilen töissä illalla ja migreenilääke teki illasta hyvin mielenkiintoisen. Pyyhin pöytiä ja hihittelin. Yhdistyksen äitien mielestä lääkeherkkyyteni oli hyvin hauska.
T. nauraa olohuoneessa yksin elokuvalle. Taisin kuulostaa tuolta eilen. Nyt on jotenkin hirveän huono olo, migreenin jälkitilaa luonnollisesti. Vähän tuntuu siltä, kuin mieli olisi irti ruumiista, häilähtelisi jossain pään tienoilla ulkopuolella. En tarvitse elokuvia, minulla pyörii niin hirveästi kuvia tässä muutenkin. Ihme kamaa ne lääkkeet, alan nähdä hallusinaatioita. Lääkehoito ei tosiaan ole kovin eksaktia tiedettä, vaikka sillä on sellainen maine. Lääkkeiden väärinkäyttö on lähipiirissä tuttu ja kipeäkin asia. Itse käytän lääkkeitä vain hätätilassa (=migreeni) ja alankin olla niille aika herkkä.
Unisisko täytti eilen kahdeksantoista vuotta, onnea siitä. Et ole aikuinen vielä pitkään aikaan. Sanasiskokin vielä opettelee. Soitin kuitenkin, onnittelin. Raja ylitetty, nyt on keksittävä uusia. Ja minä? Ajattelin, että en minä nyt vielä niin vanha olekaan kuin aiemmin luulin olevani nyt. Unisiskolle pitäisi keksiä lahjakin. Tahtoo tietysti rahaa, minä ostan tylsää ja pysyvää josta hän vielä joskus muistaa. Ostan niin kuin äidit.
Nyt tuntuu, että
putoan.
Väsyttää. Ajattelen vieläkin, mitä aamulla sanoin. Että on lempeitä lähtöjä, on aikoja. Ei sitä itsen kohdalle, ajattelisi.