Tänä aamuna- en tiedä miten vähemmän kliseisesti sen sanoisin- tuntui, että sydän särkyy. Ajanpuutteeseen, kiireeseen, siihen että ilmaisu jää puolikkaaksi kuivahtaneeksi ruisleivänpalaseksi pöydällä. Se, etten kuitenkaan ole pystynyt enempään. Että ääni pihisee jossain kurkus tietämillä. Kurkkua kuristaa uupumuksesta, mennyt vatsatauti kummittelee vielä jossain lähellä. Itketti.
Menin kuitenkin töihin, siellä on aina ihan hyvä, kotonakin on, mutta kotona kaikki (mitä en osaa nimeltä mainita, mutta se liittyy kuitenkin sellaiseen että haluaisi puhua itselleen, kirjoittaa, nämä pois) tulevat kuitenkin iholle eri tavalla. Minä olen uupunut, saako sellaista sanoa ääneen?
Kotiin tullessa postiluukussa oli tuore Kerberos. Palaan siihen lähemmin luettuani sen, mutta sen alussa oli muutama runoni. Ja takasivulla: Satu Lepistö on tamperelainen runoilija. Joku sanoi sen ääneen, sen minkä olen paineen takia vaiennut kuoliaaksi. Hiton pienellä präntillä, mutta nimesi kuitenkin sen asian. Naurettavaa, että sitten vasta annoin itselleni luvan.
Niin kuin nyt jollain nimikkeellä jotakin väliä olisi. Se oli helpoin tapa sanoa, mitä perversseissä iltatouhuissani harrastan. (Ja katsokaa, taas kiipeän omaan pikku sarkasmilinnakkeeseeni. Että ette vain luulisi, että kuvittelen itsestäni jotain.)
Mutta kun kukaan ei ole ennen sanonut niin. Ruisleivästä, kun on olemassa voileipäkakkuja ja kreemitorttujakin.
Tämä ei ole ironiaa: minun on miellettävä itseni vielä jotenkin armokkaaksi. Armokas. Aromikas.

Näkee selvästi, että kriisitän. Sitä että.