Aaron antoi pari päivää sitten numeroaan koulukavereille. Toistaiseksi puhelin on soinut yhden kahden aikaan joka ikinen päivä. Minä kun luulin, että tuolla lapsella on vaikeuksia solmia sosiaalisia kontakteja. (Epikiriisi joskus muinoin kaksi vuotta sitten.) Numero pitäisi toimittaa vielä Aaronin parhaalle kaverille, en ole muistanut antaa.
Tänään puhelin taas soi. Torkahtelin, sillä unet olivat jääneet lyhyiksi. Puhelimessa oli suorastaan valloittava viesti: "Moi Aaron. Heippa!" Tulin hyvälle tuulelle.
Joskus käy niin, että syvästä unesta herätessään aistit jäävät vähän rajalle. Kirjoitin tuoreeltaan kännykän muistiin, millaista oli olla siinä. Mikä on parempaa, kuin herätä leikatun ruohon tuoksuun. Sitä tuli ikkunasta sisään ja ajattelin, että kolmen viikon päästä, kahden ja puolen, olen jo lomalla. Poikien lomat alkavat jo perjantaina ja lauantaina. On vähän vaikeuksia ymmärtää kesää. Orientoitua siihen, että se on.
Ensi tiistaina pitäisi kuitenkin vielä vetää puistojumppaa. Pari kertaa sen jälkeenkin. Se jännittää. Viekää minut lavalle mikkitelineen taakse, niin ok. Mutta että pitäisi laittaa tuttuja ihmisiä liikkeelle? Apua.
Pitäisi alkaa etsiä esikoiselle soitonopettajaa. Toiveissa olisi musiikkipedagogin koulutuksella varustettu tai muuten lasten varhaissoitonopetukseen perehtynyt kitaransoittotaitoinen ei- maailman-kallein opettaja Tampereen alueelta.
Yst. vast. tämän blogin toimitukseen nimimerkille Mistä hitosta?
Joskus se ei ole helppoa.