Itku olisi nyt herkässä, on ollut jo pari päivää.
Kävin kuopuksen kanssa neuvolassa, kaikki tuntuu olevan hyvin. Lopuksi saatiin merirosvotarra ja vein pojan samaan taloon päiväkotiin. Kun kävelin pihasta pois, aidan läpi kuului: Mä rrrrakastan sua, äiti. Siinä se oli taas, vesi silmissä.
Omalla äidillä on ollut vähän mutkikasta ja pikkusiskolla myös. Juttelin siskon kanssa puhelimessa ja hän sanoi kauniisti, että olen ollut hänelle aina "kuin äiti". Siinä se taas oli, liikutuin ja ääni tärisi.
Jollain lailla olen itsekin viisi, odotan vieläkin tarraa ja sitä että joku sanoisi: sinä olet hyvä tyttö. Hyvä.

Olen väsynyt. On tullut nukuttua neljän viiden tunnin jaksoja, ja sama meno jatkuu tälläkin viikolla. Kalenteri olisi täynnä ja siitä huolimatta asioita jää tekemättä. Aikuisella ei ole tarhanpihaa, ei mitään aidattua aluetta jonka turvasta huudella hellyyksiä. Juttelin silti eilen äidin kanssa puhelimessa ja yritin sen johonkin väliin huutaa. On se vaan niin kamala sanoa, että sinä olet minun äiti, kaikesta huolimatta.

Olen lähellä pistettä jota kutsutaan kirjoittamiseksi.