Kello on  nollanollanolla. Jokin maaninen vaihe siis. Huomenna töihin.

Tästä minun piti kirjoittaa: vähän yli neljä vuotta sitten sain kirjeen hyväksymisestäni Viita-akatemiaan. Heittäydyin siihen täysillä: kun kirjailija Tuija Välipakka kysyi runokokoelman koostamista koskevalla tunnilla, kenestä tulee kirjailija, käteni nousi korkeimmalle. Olin tästä aivan varma, olin ajatellut että "tätä minä teen." Heittäydyin täysillä ravitsevaan yhteisöön, kävin tapahtumissa, tapasin ihmisiä, keskustelin, menetin uskoni, hankin sen takaisin. Ostin itselleni varmuutta kirjoituskilpailuista.
Nyt tuntuu, että yhteisö on kadonnut ympäriltäni, että se minkä teen, on tehtävä yksin. Kirjoittajaidentiteettini on muuttunut, meriitit tuntuvat yhä hyvältä, mutta. Olen vähän miettinyt asiaa ja todennut, että kirjoittajaidentiteetti ei ole stabiili asia, minä en ole yhtä kuin kirjoittaminen. Olin silloin niin pelottavan varma, että minä pystyn siihen, minusta tulee kirjailija. Ajattelen nyt, että kirjoittajuuteni ei ole kiinni yhdestäkään meriitistä, ja että se on asia joka pysyy minussa muutenkin.
Tämä on johtanut voimakkaaseen oman äänen etsimiseen, niin kliseiseltä kuin se kuullostaakin. Ja yksinäisyyteen, siihen että tämä on, mitä "tämä" sitten onkin, tehtävä yksin. Eli, asiat asettuvat hiljalleen mittakaavaan. Kirjoittaminen ylipäätään on tärkeämpää kuin menestys kirjoittamisessa. Tai, kirjoittamatta oleminen, jos siltä tuntuu.
"Pystyn tähän". Entä jos en pysty? Entä jos merkityksellisintä on rohkeus elää sillä tavalla, että jokin asia jäädessään toteutumatta ei kaadakaan kaikkea. Että minun ei kirjoittajana täydy tuntea häpeää sellaisesta, mitä en ole saavuttanut. Kirjoitin jossain aiemmin, että blogini nimi on ironiaa. Eikä ole. Kommentti on kauttaaltaan häpeän kyllästämä: enhän minä mikään runoilija ole, sillehän täytyisi saada vahvistus ylemmältä taholta. Minun pitäisi tietää enemmän, tuntea kulttuuria syvemmin, ansaittava, tehtävä. Mutta onko asia todella niin? Ei, ei. Sehän veisi merkityksen kaikelta jo tekemältäni. Ja mikä siinä on merkityksellistä, jos ei kirjoittaminen itsessään. Ei mikään muu, vaikka arvostankin saamiani asioita.
Kyllähän minä kirjoitan joka tapauksessa. Saanhan minä olla asioista mieltä. Saanhan nähdä itseni missä tahansa valossa, joka ei hutmi toisia polvitaipeisiin.
Yhteisö ei katoa, mutta merkityksellistä on se, että identiteetti ei määrity ihmisen ulkopuolelta.
Kirjoittaminen, niin, se tekee taas tulemistaan. Teen sen. Nautin siitä. Teen sen, koska minua huvittaa.