Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi pohtii blogissaan, että missä on tamperelainen kirjallisuusskene ja onko se kuollut.
Täällä me olemme, sillä pinnan alla ja päälläkin on liikettä. Viita-akatemia ja Viitapiiri pitää mainita ainakin heti. Muuntaja ja Ihoteollisuus, Pirkanmaan kirjoituskilpailu, Runopiha, Nuori Runo-tapahtuma, Henki ja Elämä, Pirkkalaiskirjailijat... Ainakin Risto Ahti ja Kari Aronpuro ovat tamperelaisia. Myös muita julkaisevia runoilijoita on: minulla on hyllyssäni ainakin Tuija Välipakan lasimorsian ja Kristiina Wallinin kengitetyn eläimen jäljet, sekä joitakin Juha Siron teoksia. Noin esimerkiksi.
Mielenkiintoinen kysymys kuuluukin, onko runo paikallista ja pitääkö sen olla. Minusta on ahdistava ajatus, että liikkeen suunnan määrittelee paikkakunta: että olen kirjoittajana sen lisäksi, että minun pitää jatkuvasti rahdata mukanani keskeneräisyyden kivirekeä, vielä sidottu tamperelaisuuteen ja kenties vielä vaikka viitapiiriläisyyteenkin, vaikka toki toivon että vuosien perästä sen turhan keskustelun kaikottua, että tasapäistääkö kirjoittamisen opetus kirjoittajia, toivonkin että viitapiiriläisyys olisi painavalla tavalla hyvä määre jokseekin Mäkelän piirin tapaan. Omaehtoisuutta, yksilöllistä hengittämisen tapaa unohtamatta, ne eivät sulkisi toisiaan optimaalisessa tilanteessa pois. Keskustelunavaus on kuitenkin hyvä: miten ja mistä lähtökohdista me toisemme näemme. Tekee mieli vastata huutoon, vaan kun se ei ole yksin itsestäni kiinni. Ehkä joskus, kun tulee joulu.
Huomenna minulla on oma sanataideryhmäni: innokkaita vauva- ja tenavaikäisiä sanataideihmisiä. Meillä on tulevaisuus, sittenkin. Olisi mielenkiintoista tietää, onko Etelä-Suomessa muita vastaavia ryhmiä oman rakkausvauvani lisäksi. Ainakin jossain vaiheessa toiminta oli lähes kokonaan keskittynyt Pohjois-Suomeen, ja huutooni ei vastattu kun etsin väyliä laajentaa toimintaa. Toisin sanoen: vastausta ei koskaan tullut yhteydenottoihin. Saa nähdä nyt, miten toiminnan käy, kun nykyinen työsuhteeni syksyllä päättyy. Ehkä Papinniemen huolessa on sittenkin siementä, sillä uutta syliä ei Runosyli-projektille ole löytynyt, vielä. Ja kirjakäsishän odottaa aikaa parempaa (samoin Vilja-Tuulia, jonka pyytämät tekstit seisovat haassa ja nyhtävät ruohoa lumen alta.)
Terveisiä Jarmo, täällä ollaan. Kitistään ja vingutaan. Kirjoitetaankin, ja kun puu kaatuu, kukaan ei kuule.

Minun tosiaankin pitäisi alkaa kaatua kovempaa.