Pää rapisee niin kuin hiiret seinän takana vuosi sitten. Se oli sietämätöntä (sormet kirjoittivät äsken: ikui-, peräännyin, Freudilainen harha!) sillä se kuulosti siltä kuin välissä olisi ollut pelkkä seinäpaperi.
Sairastamisen aikana valvoin yöt yskien ja yritin nämä muutamat päivät nukkua päivisin. Se oli oli kammottavaa, sillä ajatukset eivät ole yöeläimiä kuten hiiret vaan rapistelevat päivisin.
Olin jo ahtaalla ja ajattelin, että en enää pidä itsestäni, mutta se oli väsymys joka sen sanoi, sellainen kolmas persoonahan se on kun vetää itsensä valvomalla liian tiukalle, alkaa uskoa teräviin rajauksiin ja mustavalkoisiin valokuviin.

Näin viime yönä unta jossa pakenin jotakin ja mennäkseni piiloon minusta tehtiin gootti. Pelottavaa, sillä olen enemmän ollut kallellaan jazziin, reggaeen, sitten sellaiseen määrittelemättömään jonka genreä en tiedä, ehkä se on vain mieltymyksieni niminen. Joka tapauksessa, unessa minulla oli sininen tukka ja repaleiset verkkosukkahousut ja jostain syystä tunsin itseni hyvin seksuaaliseksi, vapautuneeksi.

Oikeasti en halua määritellä itseäni. Olin jo melkein paljastaa itseni täällä, kertoa eräänä päivänä miltä valvoessani tuntui. Mutta menin vähän enemmän kippuralle ja vaikenin.

Savukeitaan Ville pisti mailia ja kysyi antologiajulkaisuista. "Alkaako useissa antologioissa julkaisu ns. painaa kirjoittajaa, jos oma julkaisu antaa odottaa? Kirjoitin vastaukseni kolmenkymmenenkahdeksan asteen kuumeessa: "Totta helvetissä alkaa. Ja paljon. "
Terveenä olisin ehkä muistanut sosiaalisen valehtelun etuudet:) Niin kuin nyt muistan. Perkele.

Tämä on hyvä. Tämä on niin saamarin hyvä että minun pitää uskoa siihen jälleen. Kaikki on hyvää, kunhan saan nukutuksi. Mitäköhän kaikkea minulla on kesken, tekemättä, luvattu? Yksi juttusarja odottaa yhä tekemistään, enkä tiedä millä ajalla. On vähän vaikeaa muistaa edes mitä on aika. Mitä on aika? Liike, joka ei vaadi toteutuakseen liikettä, ja niiden väliset sykäykset. (Luoja. Luoja!)
Totta helvetissä, ei liiku ei.