Unien aikana itsekritiikki on alhaisimmillaan. Migreenit laukaisevat usein muitakin kipupisteitä.

Unessa tulen kotiin, joka on lapsuudenkotini. Tiedän asuvani siellä yhä, ja silti olen vain käymässä. Minua raivostuttaa, sillä pieni laiha isäni on sulkeutunut huoneeseeni nukkumaan. Äitini sanoo, että meidän tulisi tehdä sovinto. Menen huoneeseen, jossa isäni makaa umpiunessa. Yritän kertoa hänelle kuulumisia, mutta hän nukkuu. Alan hakata häntä nyrkeillä, käsiini sattuu mutta se tuntuu todella hyvältä. Potkaisen hänet uikuttavana alas sängyltä ja hän katoaa. Menen ulos, pikkusisareni saapuu taksilla joka näyttää aivan esikoisen koulutaksilta. Olen korkannut pullon, jossa on alkoholia josta ei tule humalaan. Pikkusisareni (muutamaa vuotta nuorempana kuin nyt) katsoo minua oudoksuen. Vielä nuorempi siskoni katsoo arastellen taksista. He kysyvät odottavasti joko sovinto on tällä kertaa tehty. Kerron, että isä on kuollut ja he nyökkäävät. Muistan yhtäkkiä, että en ole ilmoittanut koulutaksille, että olemme muuttaneet lapsuudenkotiin, ja että esikoinen tulee sillä koulusta ihan juuri niillä hetkillä omaan pihaamme, viereiseen kaupunginosaan jossa ihan oikeastikin asumme, ja että lapsella ei ole edes puhelinta. Mietin miten tavoittaisin hänet ja soitan koulutaksin numeroon. Puhelin soi tyhjää, ja minulle selviää, että en ehdi kotiin ajoissa. Mietin mitä hän tekee, jos huomaa etten ole paikalla. Minua pelottaa. Minua pelottaa kovasti.

Herään. Mietin, että noin paljon minussa on vieläkin vihaa. Hylkääminen, enkä nyt tarkoita muutaman vuoden takaista välien katkaisua, jonka tein itse, vaan sitä hylkäämiskokemusta joka minulla oli nuorempana toistuvasti, tulee yhä kerkeästi uniin. Olen niissä valmis väkivallantekoihin! Ja "myrkytän itseäni" alkoholilla, "josta ei tule humalaan", vaikka todellisuudessa en käytä päihteitä lainkaan. Äiti, unen arkkivanhempi, edustaa odotuksia joita tunnen kuuliaiselle tytölle asetettavan: "joko tällä kertaa on sovinto tehty". Ja selkeästi pelkään, että kokemus joka minulla on itsestäni, vaikuttaa vanhemmuuteeni, "en ehdi olemaan paikalla, kun taksi tulee."

Useimmat kai ajattelevat vanhemmaksi tullessaan haluavansa tehdä eri tavoin ainakin jossain, kuin vanhempansa. Minä en ikinä halua kasvattaa lasta tunneköyhässä maastossa, ja olenkin pohtinut vanhemmuutta ja sen eri aspekteja vahvasti viime aikoina. Lapsen etu on hyvä, rauhallinen, rakastava vanhempi, jollainen pyrin olemaan. En varmaankaan aina ole.Mutta pyrin siihen, ja tämä perhe paikkaa minussakin risoja kohtia.

Mutta nyt tuli taksi. Olen kotona. Avaan oven ja sylin.